A. E. Järvinen : Valitut tarinat

Kun A. E. Järvinen julkaisi vuonna 1930 ensimmäisen erätarinakokoelmansa Tapion taloissa, hän löysi kerralla omimman alansa. Erätarinoiden taitajana hän ehti kolmekymmentäkolme vuotta kestäneellä urallaan muuttua siinä määrin käsitteeksi, ettei suomalaisesta erätarinasta voi juuri mainita mitään mainitsematta samalla A. E. Järvisen nimeä. Järvisen tarinoiden näyttämönä ovat Metsä-Lapin kaukaiset kairat Ounastunturista Tuntsan latvoille saakka, järeä ja tervaksentuoksuinen lapinkorpi huurteisine metso rämeineen, iltataivaan valoissa läikkyvine hanhilampineen ja paksukuntuisine karhukuusikkoineen. Tämä Tapion talojen maisema, jonka taustalla leviävät kosteudessa sinertävät metsät, silmänkantamattomiin, on Järviselle ehtymätön innokituksen lähde, täynnä ääniä, väriä ja ilmaa.

Niin on tosin innokas pyyttömes jo hyvää saamamies, erätaiteen mestari, mutta hänen arvokkaimmat saaliistaan eivät sittenkään ole reppuun pantavat metsänontukset. Parhaimmillaan retki kasvaa hänen kulkemanaan kuvaksi jostakin suuremmasta kuin vain metsästysmatkasta, kuvaksi vaelluksesta, joka heijastaa itseään elämään.

Sellaiset mieluisat havainnot kuin koiran kaukaa kajah­tava haukku, metson jy­misevä lento, jään helähdys askeleen alla tai rakotu­len kajossa hohtavat honkalastut liittyvät toisiinsa ketjuksi, joka jonkin sinänsä vähäisen luonnontapahtuman valossa leimahtaa huikaisevaksi onnentu­nteeksi. Näin esimerkiksi silloin, kun silmä tavoittaa tummu­vaan lammen pinnassa välkehtivän tähden, jonka tulta valkea yöperhonen koskettaa.

A. E. Järvinen oli niitä ihmisiä, joille liikkuminen alkuperäisessä luonnossa on onnen ehdoton edellytys. Oli hänen onnensa, että hän ehti elää valtaosan elämästään aikana, jolloin nollaraja vielä suojeli hänen rakkaimpia kairojaan.