Aapo Santavuori : Muistoja Kannakselta ja Viipurista : vanhan papin kertomaa

Tuomiorovasti Aapo Santavuori, joka hiljattain täytti 80 vuotta, kertoo tässä elämästään: merikarvialaisen lukkarinpojan pääsystä opin tielle ja joutumisesta papiksi Karjalaan, josta tälle Länsi-Suomen pojalle tuli toinen kotiseutu ja elämäntyön piiri. Esipuheessaan tekijä kiittää suurta johdattajaa, joka minusta, Satakunnan rannikkoseudun lapsen, ohjasi parhaimmiksi vuosiksi Karjalaan. Olen oppinut näkemään Suomen kansan yhtenä, eri heimojen henkisten ja aineellisten voimavarojen kannattamana kokonaisuutena, joka olisi voinut säilyä, ellei Karjalan herkkä ja sitkeä heimo sielultaan olisi ollut omistamassa henkistä rikkautta. Näin Karjalan kansan sekä aurinkoisiin että harmaisiin vuosiin että katkeraan kärsimykseenkin ajoissa. Näin kirkon hartaudetta tavoittavan Karjalan kohtalon suurta toivoa ja lohdutusta.

Tuomiorovasti Santavuoren muistelmateos ei suinkaan ole mikään valitusvirsi, vaan tosiaan kiitosvirsi: huomiinintajuisten, taiteellisesti lahjakkaan papin rikkaita kokemuksia karjalaisten parissa. Hänen viisikymmentäneljä vuotta kestänyt pappispalvelunsa alkaa kesäkuussa 1909 Kivennavan seurakunnassa. Sieltä hän joutuu Muolaaseen ja on vilkkaassa kanssakäymisessä myös Uudenkirkon ja Terijoen pappiloiden kanssa. Vuonna 1913 Santavuori siirtyy Viipurin tuomiokirkkoseurakunnan palvelukseen ja pysyy siinä yhtäjaksoisesti vuoteen 1936 sekä palaa uudestaan — nyt kirkkoherrana — raunioituneen Viipurin v. 1943. Omaa seurakuntaansa hän hoiti vuoteen 1948, jolloin siirtyi Keski-Helsingin seurakunnan kirkkoherran virkaan.

Paitsi pappina Santavuori toimi Viipurissa myös opettajana ja valtuuston jäsenenä ja antoi suuremmoisen panoksen monipuoliseen arvokkaan kanssansa Viipurin kirkkokunnalliselle elämälle. Muistelmateos käy koko hartaana testamenttina menneen sukupolven isänmaallisista innoituksista ja kansamme elämän tärkeistä sisäisistä nimistä ja Viipurin suurista kohtaloista sekä vapaussodan aikana että viimeisen lähdön päivinä.