Aino-Inkeri Kumara : Ulla, peikkotyttö

Koulun pihalla oli halkopino. Ulla painoi selkänsä lujasti pinoa vasten ja työnsi kätensä syvälle päällystakin taskuihin. Ulla vihasi koulua ja odotti kesää. Silloin saisi juosta paljain jaloin metsässä eikä kukaan pilkkaisi eikä nauraisi häntä ... Samassa hän näki Tiinan lähtevän suoraan halkopinokohiti. Vuokko ja Irma seurasivat hänen kintereillään.
— Ulla, sinä olet peikko! huusi Tiina jo etäältä ja nauraa hihitti.
— Peikon lapsi, metsässä syntynyt peikon lapsi, selitti Irma.
— Sinut on tuotu isällesi ja äidillesi hoidettavaksi, kun siellä peikkokoulussa oli niin paljon lapsia!
— Niin, kyllä minä muistan, kun peikko toi sinut, sanoi Vuokko. — Se oli hirveän ruma peikkovaimo ja sinä olit myös kamalan ruma ja olet vieläkin!
Väliin Ulla itsekin uskoi olevansa peikon lapsi, kun kukaan ei pitänyt hänestä. Mutta sattuipa sitten tapauksia, joita kukaan ei osannut selittää ja joissa Ulla osoittautui paljon jalommaksi kuin ne, jotka tiesivät ihan varmaan olevansa ihmislapsia. Kaikista niistä kertoo tämä kirja.