Aino Kallas : Polttoroviolla

Aino Kallas on niitä taiteilijoita, joiden luomisvoimaa eivät ankarimmatkaan koettelemukset eikä traagillisinkaan kohtalo voi murtaa. Päinvastoin tuntuu siltä kuin viimeisten vuosien raskaat kokemukset olisivat kirjoittaneet hänen lyyrastaan sen syvimmät ja intensiivisimmät sävelet. Jo runokokoelmat 'Kuoleman joutsen' ja 'Kuun sillo' tulkitsivat unohtumattomalla tavalla ihmisen pohjatonta murhetta rakkaimpien omaisten menetyksen johdosta ja äidinsydämen villiäväö tuskaa kuoleman edessä. Aino Kallas vertasi suruaan Nessoksen tuliseen paitaan, joka oli niin tiukasti takertunut häneen, ettei sitä enää voinut hänenä irrottaa. Murheen mukana pohjasävyinä Aino Kallaksen uusimmankin runoteoksessa, mutta voimaton resignaatio ei enää hallitse sen säkeitä, jotka ovat intohimon ja ylvään elämäntahdon hehkuttamat. Näissä harvinaisen persoonallisissa ja kohtalonomaissa runoissa on vanhatestamentillista monumentaalisuutta, sen kosmillisia elämän- tuntapoja leimaa ihmeellinen hillitty intohimo, joka uhkaa paikotellen purkautua suorastaan uhmaksi. Tuntuu siltä, että Aino Kallas kaikesta kokemastaan huolimatta on puhdistunut ihmiseksi, jonka luomisinnon polttorovio ei enää polta kärsimyksiä hiileksi, sen iäksiäsi ja katoamattomaksi voimaksi sille, joka ilman pelkoa täyttyy lieskoihin. Ja niinkuin todellinen taide ollessaan syvästi persoonallista aina on merkitykseltään yleistä, niin Aino Kallaksen runouskin tuntuu samalla tavoin vauhduttavaksi sanomaksi jokaiselle, jonka osana on elää nykyhetken kiusauksia, veren, kyynelten ja raunioiden peittämässä maailmassa.