Aino Kallas : Vaeltava vieraskirja vuosilta 1946-1956

Kun Aino Kallas pakolaisena saapui Tukholmaan sodan jaloista, hänellä oli se käsitys, että hänen päiväkirjansa, jotka ulottuivat sota- aikaan asti, olivat tallella Helsingissä. Tukholmassa hän ei enää pitänyt päiväkirjaa, mutta saatuaan v. 1946 syntymäpäivälahjakseen vieraskirjan hän alkoi totunnaiseen tapaansa kirjoittaa siihen silloin tällöin kommentteja vieraskäyntien herättämistä tuntemisista. Hän kuljetti vieraskirjaa myös mukanaan käydessään itse vierailla taidetta juhlatilaisuuksissa: siitä tuli vaeltava vieraskirja, kuten hän itse sanoo. Vähitellen hän alkoi yhä enemmän nähdä vieraskirjalleen tunteitaan, kertoa päivästään, muistojaan menneestä, ja siitä tuli täysin päiväkirjan luontoinen. Kun Aino Kallakselle sitten viime vuosina selvisi, että hänen päiväkirjansa v:sta 1931 lähtien olivat täydellisesti hukkatielle, alkoi hän suunnitella tämän vieraskirjan julkaisemista aikaisemman ilmensyneiden päiväkirjojensa täydennykseksi. Vieraskirjassa on useita merkintöjä tästä aiheesta. Ennen kuin asia kuitenkaan tuli ajankohtaiseksi, kirjoitti Aino Kallaksen kädestä ainiaaksi.

Aino Kallaksen omaiset ovat nyt luovuttaneet tämän vieraskirjan julkisuuteen ja antaneet siinä jalon ja arvokkaan päätöksen hänen omaelämäkerralleen. Itse asiassa: vaikka Aino Kallas ei olisi jättänyt jälkeensä muuta kuin tämän vieraskirjan, tietäisimme, että hän on suuren kohtalon arvoinen ihminen. Näiltä lehdiltä tulee meitä vastaan loistavan elämän pilvinen ilta, jota vain maineen kultarusko väläyksittäin kirkastaa, vanhan ihmisen yksinäisyys ja avuttomuus, lapsiaan huutavan äidin lohduton murhe, äidin, jolle vainajat ovat rakkaimmat ja elävimmät olennot. Mutta kaikki tämä on kuvattu meille suuren taiteilijan jäntevällä kädellä, siitä uhkuu ääretön elämänvoima, jota ei mikään turruta, kyky surra ja iloita pohjia myöten, uhmata, alistua ja — uljaasti kiittää.