Arja Puikkonen : Kunnes elämä erottaa

"On tämä kumma talo, Veijo ajatteli. Kukaan ei täällä viihdy. Kun yksi tulee niin toinen lähtee." "Minä kierrän kotona ympyrää, Monna ajatteli. — Ympyrää tämä pirulauta on, Monna ajatteli, toinen jalka on naulattu lattiaan enkä minä edes huomaa sitä. Minä olen kuoliaaksi kyllästynyt tähän, kierrän kokoympyrän ja luulen päässeeni eteenpäin ja tässä sitä taas ollaan. Saatana. Joka jumalan aamu aloitan."

Monna ja Veijo ovat olleet vuosia naimisissa. He ovat muuttaneet kahden lapsensa kanssa maalle ja kunnostavat tyhjäksi jääneestä kaupparakennuksesta kotia itselleen. Kaiken pitäisi olla hyvin: Veijo tekee työtä omistamassaan hotellissa ja Monnalle tarjoutuu lopulta tilaisuus viedä opintonsa päätökseen.
Mutta kuin huomaamatta avioliittoon syntyy särö, joka kasvaa varaksi vihan suvantomaksi. "Mistä pahan olon tunne, mistä tämä ahdistus, sitä alkaa huomata maneerit, kaikessa ympyrää." Monnan ja Veijon paino olo ja ahdistus eivät löydä sanoja, hullut kuristavat unet ajavat heitä öisin takaa, he kiertävät yksin ympyräänsä, löytämättä tai uskaltamatta ulos.
Veijo pakenee työpaikalleen ja etsii uutta seuraa. Monna rähiää aikansa kotona lapsilleen ja uppoaa lopulta gradunsa maailmaan — niin täysin, että Veijon on herätettävä.

Puikkonen hallitsee dialogin, hän käyttää konstailematonta ja rentoa arkkikieltä. Kirjansa sivuille hän on vanginnut osuvasti ja ajatuksia herättävästi tämän päivän ihmisten suhdekarikot — tyhjyyden- ja vieraantumisentunteen, näennäiskilteen, perustyytymättömyyden, ja vaikeuden puhua.