Barbara Dimmick : Matkalla huomiseen

Aidosti mustassa hevosessa ei ole ainuttakaan ruskeaa karvaa. Ne joita mustiksi sanotaan ovat yleensä tummia ruunikoita tai rautiaita. Mutta tämä nuori hevonen oli musta – oikeasti musta, ja sillä oli vino valkoinen läsi ja neljä tyylikkäästi valkoista sukkaa. Kaikki muu olikin pielessä. Ruuna oli kolmevuotias, pian neljä. Kasvun olisi jo pitänyt tasoittua; sään olisi pitänyt olla lautasia korkeammalla. Se ei ollut.

'Sillä saa ratsastaa alamäkeen koko ajan', minä huomautin. Omistaja oli mies, päälle kolmenkymmenen. Hän oli viitisentoista senttiä minua pitempi eikä kuraisen golfkatin hihansuunt peittäneet leveitä, kapeita ranteita. Ohuet vaaleat hiukset olivat takaa piikitty, mutta edestä ne olivat alkaneet vetäytyä ylemmäs ja jättivät otsan korkeaksi ja haavoittuvaksi. Kehyksettömät lasit lepäsivät hänen nenällään aivan hiusrajan vöisin; toisen linssin reunus oli säröllä. Hänen nimensä oli muista. Hän ja minä olimme juuri tuoneet hevosen ulos ja nojailimme tarhan aitaan viimeisten riimut solmui taido taidottomina viskasi, sinkautti sitten kavionsa ilmaan öljy! pureksillen tarhan poikki. Toiset pärskyivät ja laittivat laukkaan sen perään. Musta ruuna laukkasi laidan melkein kokonaan perässä. Kolmas kurssi senten se jokaiselta liikkeeltä riitti arvioimaan jo ovellaan, toisen humautettu harmaa hevosen rakenteesta.

'Hän on ollut minulla kymmenen jahtia tänä keväänä', hän sanoi sävyttömällä äänellä. 'Hän sietäisi enemmän lisääka.' En tiennyt kuka Allie oli enkä myöskään kysynyt.