Bo Carpelan : Myöhäiset äänet

Kaupunki on rakennettu raudasta ja sementistä, louhittu kallioon tai paalutettu upottavalle savipohjalle; kaapeleita ja johtoja kulkee ristiin rastiin äänettömien seinien sisällä ja maan alla, kipeät nostokurkit ja pylväisiin joiden lomaan pujotetut teiden vyöt. Kesäkuussa ajelehtivat vihreät puistot kuin kangastukset korkeiden välkkyvien talorivien välillä. Kadut työntävät tuulta verkalleen halki pimenevän kuumuuden. Merestä kohoaa lokkien kirkuina ja silvetä.

On kesäkuinen perjantai. Kaupunki valmistautuu viettämään viikonloppua, kun tekninen virhe langettaa vety-pommin varjon kaupungin ylle. Se muuttaa kaiken, se muuttaa kaiken myös Tomaksen ja hänen lähimpiensä elämässä.

Kolme aaltoa, viimeisenä vesiaalto joka valkean taivaan alla äänettömästi jylis­tää hautaa alleen ensin uloimmat kairat, sitten korkeammat luodot, metsä­t ja hoikat katoavat vyöryävän massaan, ja sen tiet ja talot, muurahaisena pimeät menneet ihmiset, jotka tuskin ovat ehtineet itaskujaan irvistääkään, kietoutuvat pirstaleina rannikon yläpuolella hyvin korkealla vain repaleina, kuin lintuparvi joka ahtaunee kauemmas ja pois.

Bo Carpelanin kerronta etenee rohkean kuvallisena, milloin suorana kertontana, milloin tajunnanvirtana jossa muistot ja nykyisyys, näyt ja todellisuus limittyvät. Hän hahmottaa kuvaa todellisuudestamme ja ihmisistä pelkimmillään.

Viimeksi astuvat kaikki muistin pimeästä portista lapsuuden pihaan, jättämään jäähyväiset.