Bo Carpelan : Yötä vasten

Hän tuli kotiin yksinäisyyteen. / Eteinen oli tyhjä. Kun hän astui / muutaman tunnustelevan askeleen olohuoneeseen / ja näki kaistaleen valkoista taivasta / ja laikun laivastonsinistä, hän muisti / leningin, tunsi miten raskas / ilma oli, hänen oli pakko istahtaa, / näki suljetuin silmin, etäällä, / keveyden, onnen.

Runon minä pyrkii puheisiin, jopa jonkinlaiseen sovintoon lähestyvän kuoleman kanssa. Toisinaan polttavaa tuskaa lievittää vilvoittava muistikuva lapsuudesta tai nuoruudesta.