Dan Andersson : Miilunvartijan lauluja

DAN ANDERSSON (1888–1920), vahvasti suomalaisverinen kyläkoulunopettajan poika Taalainmaan Finnmarkenista, kuuluu Ruotsin kirjallisuuden historian lukuisiin traagillisiin hahmoihin. Tämä vakava mietiskelijä ja sielukas uneksija joutui kokemaan äärimmäisen ankarana sen ristiriidan, joka vallitsee ruumiillisen työn ja sivistyksenjanoon, köyhyyden asettamien rajoitusten ja lahjakkaan persoonallisuuden täydentymispyrkimyksen välillä.

Useat Anderssonin runot ovat »mustia balladeja» suomalaismetien kerjäläisistä, pappamiehistä, kulkureista, metsätyöläisistä ja soittoniekoista, jotka odottavat kurjuudestaan pääsyä taivaan iloon, mutta vapisevat vielä enemmän helvetin vaivoja. Näissä balladeissaan runoilija paljastaa järkyttävästi alukantaisen sielunelämän, jossa kristinusko ja pakanuus kamppailevat kumpikin luonnonmystiikan kyllästäminä. Anderssonin keskulyyrilliset runot taas ovat usein kuin suoraan haavoittuneesta kurkusta kohoavia kuolemankauhun ja rukouksen täyteisiä huutoja, usein hyvin kysyviä ihmettelyjä olemassaolon korkeimpien ongelmien, elollisen syttymisen ja sammumisen arvoitusten edessä. Kaikessa kovuudessaan Anderssonin säkeet saattaisivat olla tukahduttavia, jollei hän olisi pirskottanut niihin runsaasti korpien raikasta tummanvihreää, vesistöjen vallattomuutta, auringon purppuraa ja myrskyn rajua huminaa.

(Otto Varha antologiassa »Viestit mereen»)