Dan Andersson : Miilunvartijan lauluja ynnä muita runoja

DAN ANDERSSON (1888-1920), vahvasti suomalaisverinen kyläkoulunopettajan poika Taalainmaan Finnmarkenista, kuuluu Ruotsin kirjallisuuden historian lukuisiin traagillisiin hahmoihin. Tämä vakava mietiskelijä ja sielukas uneksija joutui kokemaan äärimmäisen ankarana sen ristiriidan, joka vallitsee ruumiillisen työn ja sivistysnän, köyhyyden asettamien rajoitusten ja lahjakkaan persoonallisuuden täydenty-mispykimyksen välillä.

Useat Anderssonin runot ovat »musta balladeja» suomalaismiesten kerjäläisistä, poppamiehistä, kulkureista, metsäsyojistä ja soittoniekoista, jotka odottavat kurjuudessa päivän paisetta. Näissä balladeissa, mutta vapisvavat vielä enemmän kyttäävästi alkukantaisen sielunelämän, jossa kristinusko ja pakanuus kamppailevat kumpikin luonnonmystiikan kyllästäminä. Anderssonin keskulsyriilliset runot taas ovat usein kuin suoraan havaitonuneesta kurkusta kohoavia kuolemankauhun ja rukouksen täyteisiä huutoja, usein hyvin kysyviä ihmetteljiä olemassaolon korkeimpien ongelmien, elollisen syttymisen ja sammumisen arvoitusten edessä. Kaikessa kovuudessaan Anderssonin säkeet saattaisivat olla tukahduttavia, jollei hän olisi pirskottanut niihin runsaasti kopien raikasta tummanvihreää, vesistöjen vallattomuutta, auringon purppuraa ja myrskyn rajua huminaa.

(Otto Varhia antologiassa »Viestit mereen.»)