Elämän pyhiinvaellusteiltä

Kun keväällä lopetin kouluni, olin hyvin tyytyväinen, mutta nyt jo melkein kadutti, etten ole aikonut mihinkään Helsingin opistoon jatkamaan. En ole vielä koskaan nähnyt Helsinkiä, mutta sen ymmärrän, että siellä olisi äärettömän paljon katsomista ja oppimista. Siellä Väinökin lukee tuomariksi.

— Älä huoli mennä — tai tule pian takaisin. — Mennä minun täytyy, kun lupasin. Eihän oikein käynyt laatuun kieltää. Setä ja täti ovat kummejani ja ovat aina olleet hyviä minulle, ja pikku Olavi on valmistettava kouluun syyskuuksi. Niin pientä poikaa minä kyllä osaan opettaa, eikä minua kotona tarvita.

Nyt jo olimmekin mansikka-aholla. Minä huudahdin ihastuksesta. Olipa tosiaankin paljon marjoja! Väinö ei ehtinyt edes vastata minulle, niin minä riensin mättäältä toiselle.

Sitte me joudumme poimimaan vierekkäin. — Milloin sinä palaat? hän kysyi. — Joko mustikka-ajaksi?

Minua ihan nauratti. — Mitä vielä! Mustikat ovat jo sinipunaisia. Viikon parin perästä niiden aika on parhaillaan. Mutta puolukoita tulen poimimaan. Silloin kai sinä jo olet lähtenyt Helsinkiin.

— En vielä. Jään äitini kanssa yliopiston alkamiseen asti. — Sittenhän vielä tapaammekin. — Niin. Muista siis, Kerttu: kun puolukat punertuvat, minä odotan sinua.

Paljo siellä oli mansikoita, mutta kun palasimme kotiin, olivat tuokkosemme kuitenkin vain puollillaan. Ne kai olivat liian suuret — tai ehkä me unohduimme liian paljon puhelemaan.