Ella Ojala : Pitkä kotimatka

Sodanedelliset vuodet olivat rajan takaisille inkeriläisille heimolaisillemme kohtalokasta aikaa. Kokonaiset kylät, joiden asukkaat puhuivat suomea ja kokivat itsensä suomalaisiksi, reväistiin juuriltaan ja karkotettiin kauas Sisä-Venäjälle. Sataa kilometriä lähemmäs kotia ei enää ollut tulemista. Näin saivat ajolähdön kohti Siperiaa myös Kati ja Antti Elisa-tyttönsä ja Samuli-vauvansa kanssa. Puolisalaa he vihdoin onnistuivat palaamaan takaisin Leningradin lähistölle — missä sodan tullessa yhä lähemmäksi heidän elämästään muodostui loputon pakomatka.
Useita Katin ja Antin omaisia oli vangittu, vielä useampia karkotettu; lapsia, vanhuksia, sairaita ja heitteille, näistä koetettiin huolehtia vaikkei itsellä ollut kattoa pään päällä. Saksalaisten rintaman lähestyessä koettelí Leningradin seutua tuhansia ihmisiä surmannut nälkätauti. Ahkera mutta hentoinen Kati äiti ponniisti voimansa moninkertaisesti saadakseen perheelleen edes jotakin suuhunpantavaa, särpimeksi, asunnoksi, edes vähäksi aikaa turvaksi ja turv autukseksi. Suurimpana unelmana oli jotenkin päästä Suomeen, isien maahan, jossa ei tarvitsisi koko ajan pelätä. Lopulta siirrot Suomeen alkoivat. Junan hämärässä, ruisleivän ja makkaran tuoksuisessa vaunussa, ensimmäisenä yönä Suomessa, tunsi heistä jokainen saapuneensa kotiin, kohti valoisampaa tulevaisuutta, turvaista kotia.

Ella Ojalan koskettava, itse koettuun perustuva kuvaus inkeriläisten kohtaloista sotavuosina näyttää meille läheltä asioita, joista tutkimus vasta viime aikoina on alkanut antaa pitävää tietoa.