Esko Raento : Syksy ja pimeä

»Korven yksinäiset ihmiset elivät elämäänsä, söivät ja joivat niin kuin aina ennenkin. Heidän tulemisestaan ja menemisestään ei kenenkään tarvinnut pitää lukua, jos kulkivat, hyvä niin, jos elivät, hyvä niinkin. Suon arvaus salpasi ihmismielen niin kuin jokaisen keväänä. Väkevät tuoksut kiihottivat, aavan tautoon laulu pani haluamaan. Muutama ojia ja alaston kampare, kuokonkirrouksessa heräävät muuramietlamiet, juuri nämä hautakumpuina kohoavat ojien pientareet vain kertoivat, että aivan kaikki kuitenkaan ollut niin kuin ennen.»

Pieni syrjäseudun kirkonkylä, sen ihmiset, korpi ja suo sen lähellä ovat Esko Raennon neljännen kirjan maisemaa. Hän kuvaa vahvan runollisesti ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, aitoa ja yhä harvinaisemmaksi käyvää.

Kylän lähellä leviävä suo aiotaan kuivata turpeennostoa varten. Joillekin se merkitsee mahdollisuutta työhön, siihen että edes joku markka jäisi kylään. Joillekin se merkitsee pettymystä; koko suuren suon oli määrä jäädä luonnonsuojelualueeksi. Eniten turvetyöhamaa murehtii vanha koirineen Alatuvan Penjami elämään. Elämä, vanhan renki, viettää syntymäpäiväänsä syrjäisessä mökissä. Hänelle luonto ja suo ovat tuttuja otto, koko maailma. Tie ja työ ovat ohitse, nyt on perustan. Kun vanha koirakin kuolee, ei Penjamilla enää ole halua pysyä aisoissa mukana. Hänelle jäävät vain muistot, unet, ajan käsittämätön kulku, joka sekin olisi pian häneltä ohi.