Esko Valtaoja & Juha Pihkala : Elämän merkityksen jäljillä

Takakansi

ELÄMÄN MERKITYKSEN JÄLJILLÄ
Kahden erilaisesta maailmankatsomuksesta nousevan vaikuttajan, piispan ja tähtitieteen professorin kolmas keskustelukirja uskon ja tieteen välisestä suhteesta.
Kirjeenvaihto etenee tasaväkisenä, sanan säilä heiluja ajoittain terävänä, välillä keskustelijat ajautuvat umpikujan, ymmärtävät toisiaan väärin ja ärsyyntyvätkin. Näyttää jo siltä, että yhteistä siltaa kahden erilaisen katsomuksen välille on mahdotonta rakentaa.
Ja siitä juuri tässä kirjassa on kysymys: katsomuksellaan erilaisten ihmisten rajojen ylittämisen vaikeudesta ja samalla sen välttämättömyydestä maailman tulevaisuuden vuoksi.

"Me molemmat olemme vahvoja omassa uskossamme ... joskus niin vahvoja, että kummankin omasta uskosta nouseva erilaisuus yks häviää hulkuuta sen yhteydeltä ja yhteisiä teemoja myöten, ja me molemmat kuitenkin tavoittelemme" - Esko Valtaoja

"Yhteistä hyvää ja keskinäistä ymmärrystä etsivä aito keskustelu, jossa osapuolet saavat itse määritellä itsensä, on mahdollistaa, tarpeellista ja myös välttämätöntä - vaikka siinä ei perille päästäisikään." - Juha Pihkala

Pihkala ja Valtaoja ovat aiemmin julkaisseet palkitut keskustelukirjat Nurkkaan ajettu Jumala (2004) ja Tiedän uskovani - uskon tietäväni (2010).

ESKO VALTAOJA on Turun yliopiston tähtitieteen emeritusprofessori. Valtaoja on julkaissut lukuisia teoksia. Hän voitti Tieto-Finlandia-palkinnon vuonna 2002 teoksellaan Kotona maailmankaikkeudessa.

JUHA PIHKALA on Tampereen hiippakunnan emerituspiispa. Hän on julkaissut lukuisia teoksia teologia, erityisesti dogmatiikan alalta mm. Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta - Johdatus dogmatiikkaan.

Esittely

Kaksi erilaisesta maailmankatsomuksesta nousevaa vaikuttajaa, emeritukset piispa ja tähtitieteen professori, ryhtyvät jälleen kymmenosaiseen kirjeenvaihtoon.

Valtaoja ja Pihkala aloittivat keskustelun uskon ja tieteen välisestä suhteesta vuonna 2004 arvostelu- ja myyntimenestyksellä Nurkkaan ajattelu Jumala, sitä seurasi suosittu Tiedän uskovani - uskon tietäväni vuonna 2010.
Sopupeliin ei suostuta kolmannessakaan osassa. Kirjeenvaihto etenee tasaväkisenä, sanan säilä heiluu ajoittain terävänä, välillä keskustelijat ajautuvat umpikujaan, ymmärtävät toisiaan väärin ja ärsyyntyvätkin. Näyttää jo siltä, että yhteistä siltaa kahden erilaisen katsomuksen välille on mahdotonta rakentaa.

Ja siitä juuri tässä kirjassa on kysymys: katsomukseltaan erilaisten ihmisten rajojen ylittämisen vaikeudesta ja samalla sen välttämättömyydestä maailman tulevaisuuden vuoksi.

Tästä molemmat kirjoittajat ovat yhtä mieltä: siltojen rakentaminen edellyttää myötätuntoista asennetta toista maailmankatsomusta edustavan ajatuksiin, mutta myös omien heikkojen kohtiensa tunnustamista, siis perinteistä nöyryyden hyvettä.

Kirjeissä pureudutaan mm. seuraaviin kysymyksiin: Miten kirkolla tätä nykyä menee, entä tieteellä? Millainen maailma olisi ilman uskontoja - parempi vai pahempi? Miten he näkevät vanhuuden ja kuoleman?