Hannu Tarmio : Elämänviisauden kirja

Tämantapaisia kirjoja joutuu usein puolustamaan vähän samaan tapaan kuin kirjakerhoja. Molemmissa tapauksissa joku toinen kuin lukija on tehnyt esivalinnan. Me esivalitsijat puolustaudumme väitteillä, etta tarjoamamme näytteet toimivat kuin käyntikortit: ne auttavat lukijoita löytämään itselleen miellyttäviä sanoja, kirjoittajia, joiden tuotantoon kannattaa myöhemmin tutustua laajemmin. Näin ainakin minulle on käynyt.

Minusta piti tulla maantieteilijä, haaveilin löytöretkistä. Toisin kävi: sattumasta sinkouduin sanojen maailmankaikkeuteen, kielen jokivarteen, kustannusliikkeen työntekijäksi. Ajatuskokelmia toimittamalla pakotin itseni etsimään, löytämään jotain itsestänikin, hurjinsin löytöretkiin. Tässä maisemassa en liiku sillä varmuudella, joka on tuloetoomasta aikuislukijalle, kirjailijoille. Mutta ulkopuolisena kuvittelen näkeväni vuoret selvempinä, purot kirkkaampina. Tämä on maisema, jota ei koskaan opi, johon ei koskaan väsy, sitä rakastan.

Elämänviisauden kirja - jo nimi on provosoiva: sanotaanhan että elämänviisaudet sublatoituvat todelliseen elämään kuin masturbaatio seksiin ja ettå kaikki yleistykset ovat vääriä, nuokin. Mutta äkkiä sattuu silmiimme jonkun tuntemattoman kirjoittama oivallus, joka määrittelee omankin kokemuksemme niin julmasti, että jäämme haukkomaan henkeä. Eikö noissa samaistuksen leimahduksissa ole itsetuntemuksen ja elämänviisauden alku?