Horace McCoy : Ammutaanhan hevosiakin

Takakansi

Horace McCoyn vuonna 1935 ilmestynyt esikoinen ja päät­eos on säilyttänyt himmentymättömän vetovoimansa. 40-luvun tunnetut ranskalaiset kirjallisuushahmot – Camusin ja Sartren sukupolvi – pitivät McCoya Steinbeckin ja Hemingwayn veroisena mestarina, mutta Ammutaanhan hevos­iakin on kuitenkin yhä jännittävällä tavalla harvinainen, melkein "maalainen" teos – vähemmän tunnettu kuin sen pohjalta 70-luvun taitteessa tehty elokuva.

Horace McCoy (1897 – 1955) suoritti periamerikkalaisen kirjankuvauksen kymmenissä ammateissa. Köyhä, lahjaton työläisnuorukainen oli osallistunut maratontansseihin. Näin hän oli keskellä elämänsä ainetta, jossa tosiasiat ja valtavat vertauskuvalliset ulottuvuudet sulautuvat yhdeksi. Maratontansseja oli jo järjestetty vuosia, mutta pulakauden aikana ne saivat painajaismaisen, melkein barbaarisen luonteen: näytökset saattoivat kestää kuukausia, joiden aikana huono-osaiset ja työttömät, palkkiorahojen toivossa tanssista kiertävät parit rääkkäsivät itsensä irvokkaaseen ja toivottomaan henkiseen tilaan. Horace McCoy näki ilmiössä inhimillisen alennuksen ja kärsimyksen koko kirkkauden.

Tapahtumat sijoittuvat McCoyn hyvin tunteman Hollywoodin liepeille: suuret elämänteemat ovat näky ihmisen vääristyneen peilin kautta. Niiden leikkautuminen kohtal­oonsa luo yhdistelmän, joka koskettaa kipeästi monia omaa aikaamme. Nykyisessä pärjäämisessä ja inhimillisten tuntemusten kaupankäynnissä ei ole monta puolta, jota McCoy ei tulisi koskettaneeksi.

Esittely

Horace McCoyn vuonna 1935 ilmestynyt esikoinen ja pääteos on säilyttänyt himmentymättömän vetovoimansa.

McCoy (1897-1955) suoritti periamerikkalaisen kujanjuoksun kymmenissä ammateissa, muun muassa ulosheittäjänä maratontansseissa. Pulakauden aikana maratontanssit saivat barbaarisen luonteen: näytökset saattoivat kestää kuukausia, huono-osaiset ja työttömät, palkkiorahojen toivossa tanssirataa kiertävät parit rääkkäsivät itsensä irvokkaaseen fyysiseen ja henkiseen tilaan. Horace McCoy näki ilmiössä inhimillisen alennuksen ja kärsimyksen koko kirjon.

Kun Ammutaanhan hevosiakin vuonna 1946 julkaistiin Ranskassa, mainesanat olivat loppua. Camus'n ja Sartren sukupolvi piti McCoyta Faulknerin, Hemingwayn ja Steinbeckin veroisena mestarina ja "ensimmäisenä amerikkalaisena eksistentialistina".