Jaska Filppula : Me ei oltu valtaosaa

Takakansi

Quadrophenia herätti meidät. Kohtaus jossa Phil Daniels ajaa Stingin skootterin alas Brightonin kalkkikivikallioita oli parasta kissanruokaa muistiinpiin. Sovittiin että hautajaisissa soi Love Rain On Me, meidän molempien hautajaisissa, eikä siihen menisi pitkä aika.

Kun on gootti tai sinne päin kallellaan on tärkeää kävellä oikein. Yhtä tärkeää on kantaa arvokkaasti päällään vaatteita, joita Pelastusarmeijan väki pitää ominaan. Oikeaa kävelyä ei eritoten voi opettaa, sen vaan osaa jos on ollakseen ja jos sisäistää suorana alhaalla kulkevien käsien hengen: kädet eivät heiluttele maailmaa, käsivarret mentävä sivuilleen katsomatta kantaisi kauppakasseja, käsivarret eivät saa liikkua. On hitaasti hetästelevä maisema, ei rattokasta maailmaa. Ei saa katsoa ympärille. Vain vituttaaavaa. Kaikki on liikaa, ja rakastat maailmaa. Ja punkkilakit ovat sikiämiässä päässä. Ne kävelevät eksivät herneet. Gooteilla on maailmankaikkeudellisesti väärä gootin tarve välttämättömästi näyttää Robert Smithiltä, se alkaa olon tullenkinvinkin. Eikä pikkatikauksia ei istu, jaksaa koomalausuus. Kunhan menen sinne niin sivuilleen katsomatta. Kädet eivät saa liikkua, sanokaa joku. Joka huuto menenkin menen kuin hinttiar, on hinttari.

Viinatehtaalle nousi kolme harmaata siiloa, jotka peittivät taivaanrannan ja tekivät meistä vihaisia. Aiottiin maalata siiloihin The Who muttei löydetty siihen hätään tarpeeksi pitkiä tikkaita pu yläkylän ystävät kuitenkin luulevat meidan tarkoittavan Maailman terveysjärjestöä, kohauttaneet marjasankojen murskaamia olkapäitään ja sanoneet ompas erikoista. Päätettiin perustaa bändi, että päästäisiin pois täältä. Konsta tilasi postimyynnistä rummut, minä ostin serkulta lankkubasson.
Soitinvalinnat olivat selkeitä. Konsta halusi ajaa limusiinilla uima-altaaseen niin kuin Keith Moon, minä olin Sting ja istun takapenkillä.

Oltin kuitenkin kylän ainoa vaihtoehtobändi. Risto Oja-Lipastin tanssiorkesteri oli se mille oltiin.

Yhdessä me olimme teurastajaveitsi, ruumis ja hulabaloo. Bassoni oli minun käteni eikä tämä kynä tee kaunokirjoitusta, se runnoo ja sotkee. Jos etsitte tästä kamarista huomaatte, olette erkentyneet huoneesta. En ole täällä, olen tuolla, repimässä kaulasta ulos ääntä jolla ei ole edeltäjää.

Esittely

Jaska Filppulan (s. 1965) neljäs romaani on kertomus rockvetoisesta nuoruudesta Pohjanmaalla. Kolme edellistä romaania (WSOY) Chicago, 1959, Virginia City, 1965 ja Kauniita ilmoja muodostivat Amerikan-saagan, joka kuvasi popteollisuuden mekanismeja, naivismia ja idealismia. Tällä kertaa vuorossa on Suomi, lakeus ja 1980-luku.

Me ei oltu valtaosaa kertoo neljän - viiden - kuudenkaverin, kokonaisen eteläpohjalaisen X-sukupolven kasvusta viinatehtaan varjossa. Se kertoo kaikesta siitä mistä ei tehty kotiseutukronikkaa, ei mainittu joulukertomuksissa eikä kirjoitettu historianopettajan päiväkirjaan. Musiikki on edelleen pääroolissa - samoin kuin, jälleen kerran, sula mahdottomuus päästä sisälle bisnekseen.