Johanna Venho : Tässä on valo

Takakansi

Me olemme aikuiset, emme uskalla koskettaa toisiamme sillä sulat ovat harvassa. En minä sinua rakasta enempää kuin koko maailmaa. Sanomatonta hellyyttä vain: siellä kaukana liikutat minua. Silitän käsivarttasi ja menen sopukkaan, simpukkaan, selviydyt miten taidat, kirjoita joskus, yhtä Valoa voin hetken hengissä pitää.

Einari Vuorela -palkitun Johanna Venhon (s. 1971) uutuuskokoelma tavoittaa yhtä aikaa sekä lapsen että aikuisen näkökulman ja peilaa niitä toisiinsa, näyttää valon ja varjon, katsoo menneeseen ja tulevaan. Lapsen leikkien iloitseva tarkkailu sulautuu huoleen hälventyvien siipien kantamisesta ja kasvava hädäksi ihmisten käsissä riutuneen luonnon puolesta.

Tässä on valo sekoittaa shamanistisia elementtejä arjen ilmiöihin tajunnanvirraksi, jossa synkkyienkin sävyjen ja näkyjen keskeltä kajastaa aina toivo.

Esittely

Johanna Venholle (s. 1971) myönnettiin tämänvuotinen Einari Vuorela -runopalkinto vuonna 2006 ilmestyneestä runoelmasta Yhtä juhlaa. Palkittu runoteos, jossa kajahtaa paitsi keittiön puurofarssiin uponneen äidin itkuvirsi myös kansanlaulu, on puhutteleva kuvaus naisen ja taiteilijan vapautumisesta. Palkintolautakunta totesi arvosteluperusteluissaan: "Johanna Venhon kokoelmasta kasvaa kirjan mittainen loitsu. Se sulattaa sisäänsä perinteen sekä nykypäivän ja muuttaa arjen runon ihmeeksi. Runonlaulajien ikiaikaiset säkeet torjuivat pahan, herättivät rakkauden ja saivat elämän kääntymään haluttuun uomaan."

Samankaltaista maagista realismia on runoilijan kaihoisan optimistisessa uutuuskokoelmassakin. Tässä on valo tavoittaa yhtaikaa sekä lapsen että aikuisen näkökulman, peilaa niitä toisiinsa vahvuudeksi kasvavalla herkkyydellä. Venholle ominaisesti luonto on monipuolisena läsnä ja punoutuu vuoroin tummana, vuoroin valkeana hehkuvaksi helminauhaksi runominän sisäisen puheen kanssa. Lapsen leikkien iloitseva tarkkailu sekoittuu huoleen unelmien siipien kantamisesta; ja lopulta, kun keinu jo kiikuttaa kauhun tasapainoa, huoli kasvaa maailmanlaajuiseksi hädäksi tehoyhteiskunnan riuduttaman luonnon puolesta.

Kun ollaan käsittämättömän reunalla
ei puhuta loogisia ja puhutaan
kaivovedenkirkkaita.

Tässä on valo sekoittaa ansiokkaasti shamanistisia elementtejä ja arjen ilmiöitä tajunnanvirraksi, jossa synkkienkin sävyjen ja näkyjen keskeltä loistaa aina Valo.