Juha Siltala : Suomalainen ahdistus : huoli sielun pelastumisesta

Ahdistaako luterilaisuus?
Johtuuko suomalaisten taipumus kantaa syyllisyyttä luterilaisesta perinteestä vai sen unohtamisesta?
Mitä yhteistä on psyykkisellä etäytymisellä ja uskonnollisella uudestisyntymällä?
Kuinka vanhan minän murtaminen saattoi puhuttaa hyvä ja toivottu, joku kehityspsykologian mukaan syntyy vain huonossa ympäristössä?
Onko John kirkasta ja Alice Millerin psykoanalyysi sittenkin samaa juurta?

Juha Siltalan psykohistoriallinen tutkimus tarkastelee 1800-luvun suurta uskonnollista herätystä ahdistuksentäytetyn taitekohdan, joka mursi koko samanaikaisen mielenrauhan että loi ettei syntyisi uskonliikkeitä. Siinä kamppailtiin elämän edellytyksistä, jolloin ihminen oli vielä koko lailla vahva. Kiitollisyys ei saanut rajoittautua elämään vaan myös avi& sii. Jumalasuhteessa soi olla yksilöllinen yhteisön myötätuntoisella tavalla. Se oli tärkeää vielä 1800-luvulla.

Nykysuomalaiselta vaaditaan menestystä, mutta hän ei asiai nauttia siitä. Heijastako tämä ristiriita kesken jäänyttä psyykkistä tai uskonnollista syntymää?
Herännäisyyden ohella kehitys liittyi koulukotilasten ja nuorten ja tuhoon puolen vuosisadan aikana. Seurakuntayhteys sekä lapsuuden usko olivat keino hallita omaa elämäntilannetta. Yksilöllistyminen on kääntynyt yhteiskunnassa monivuotiseksi verkoksi, kun sekä sivistys että talonpojat pääsivät parempaan varmuuteen menestyksen suhteen.

Paavo Ruotsalaisen uskonnon ammattilainen oli muuten jaksava ja hauras, mutta näki samalla menestysten keskellä ihmisten yksinäisyyden ja kaipuun yhteenkuuluvuuteen. Suomalaiset menestyjät eivät kavan, vaikka saivat heti osakseen psykoanalyyttistä hämmästystä ja koostumista. Ihmiskuva kapetui liian ahtaaksi.
Normaali-ihminen on joutunut yksin vastuu in sellaisestakin, mitä ei voi hallita. Ihminen on yksinäisimmillään silloin, kun hän eniten tarvitsee toisia.