Jyrki Kiiskinen : Menopaluu

Takakansi

On pakko luottaa auton akseliin, korva pölyistä mattoa, maantien jyrinää vasten. Luottaa hansikoituun käteen joka kääntää rattia, luottaa peltikuoreen jossa levätään kuin insinöörin munimassa munassa, vaikka petolinnut suhahtavat ohi. Elää insinöörin unessa. Pelätä että hän herää, eikä tiedä mitä tehdä. Sitä ei meidän isälle tapahdu.

Koneen kärki liukuu esiin pilvien myllerryksestä
ikkunassa pilvien yläpuolinen vuoristo
siihen päättyy sateen valta siellä
kukaan ei laula ei pihaustakaan kurkusta
matkustaa uuteen aikaan
potkureiden jyrinässä matkustaa
suu teipattuna vieretysten maasta
kohoavilla istuimilla
alumiiniputkien tärinässä viisarit pyörivät
mittarit ujeltavat tutka piirtää
tyhjää piirtää vuorta kone
tekijänsä kuvaa etsii yöstä
kimmeltävää musiikkia mieltä
kun moottori yksin
laulaa komeetta yössä

Esittely

"Muisti loihtii takaisin paikat", todetaan Jyrki Kiiskisen viidennessä runokokoelmassa Menopaluu. Niin todellakin käy: lapsuuden ja nuoruuden aikaiset tapahtumat ja tapahtumapaikat tallentuvat kokemusten kerrostumiin, hautautuvat muistin kovalevylle kenties vuosikausiksi noustakseen esiin silloin kun niitä vähiten odottaa - tai niitä huomaamattaan kutsuu.

Vuosikymmenten takaiset yksityiskohdat, hetket ja oivallukset kotona, kotikulmilla, mökillä, uimahallissa, autossa ja monessa muussa paikassa pulpahtavat pintaan nykyhetkessä jonkin erityislaatuisen, joskus selittämättömänkin impulssin esiin nostamana.

Jonkin lapsuuden leikin merkityksen ihminen ymmärtää ehkä vasta aikuisena nähdessään asioiden samankaltaisuuden. Kodin keittiön ja oman huoneen ovet muuttuvat toimistojen ja lentokenttien oviksi, aikatasot törmäävät toisiinsa ja synnyttävät uusia, poliittisiakin näköaloja.

"Elämä yhtä kumpuilevaa nykyhetkeä", runossa kirjoitetaan. Muistellessa ihminen muuttuu, menneisyys muuttuu, nykyisyys muuttuu, kun ihminen kirjoittaa itseään lakkaamatta uusiksi.

Kiiskisen suggestiivisissa ja aistivoimaisissa runoissa mennyt ja alati muuttuva nykyhetki kietoutuvat toisiinsa kuin dna:n säikeet, erillisinä ja silti erottamattomina.