Kaarina Helakisa : Saima Harmaja : legenda jo eläessään

Hauras, puhdas, eteerinen, miltei aineeton. 30-luvun kriitikot sanoi Saima Harmajasta. »Hänen runoissaan soi suloinen tuskan sävel.» Toisesti, häntä on työnsydämissä palvottu. Teinityttöjen runoilija, ovat historiantutkijat kuitanneet. Omat tyttövuodet mielessäni liki, innokkaana, valppaeilani, palvotimsen iästä irti jo kasvaneena lähdin etsimään myytin takaa todellista Saimaa. Puhuttiin aikaisila, vanha nauhuri viuhtoi. Luin Saiman julkaisemattomia kirjeitä, päiväkirjoja, muistilappusia. Luin näytöskappaletta Ebban työstä, ja romaaniluonnosta, ja Nuori Voima -lehteä. Siruista rakensin palapeliä. Tapasin Saima Harmajan syömässä sammakonkoiviksia Stockmannin vintillä, tukkal ondulereamaista. Löysin Saiman Waltarinin salaa piirretynää ikkunaa, ja harmaaseen maskeraideista, ja vastaviitilystä, sange epäromullisina kärsimyksiä. Tapasin Saiman Harmajan, joka oli dramaattisempi kuin muistitinkuvat, hirmuisempi kuin itsemurhe, tulemisempi kuin reminissenssimme — älykäs ja lapsekas, värikäs ja ristiriitainen: elävä.