Kalle Päätalo : Täysi tuntiraha

Veistään sormikoukkua! Nämä hämmentävät sanat sanoo suorapuheinen selkosen tyttö nuorelle tukkilaiselle, joka kiihkeitä mielikuvia elättellen valvoo viereisellä petillä. Eikä Jenni ole ainoa tyttö taipaleella: myös itäpään-Keisarin talossa Kallea on jääty kaipailemaan ja jopa kahden sisaren voimalla. Kukapa olisi uskonut tätä Kallioniemen paskuruppisesta pojasta, jota kotikylän tytöt eivät vieläkään ota todesta. Ei sitikään vaikka pojan maine miesten verroille tavoittelevena työmiehenä onkin jo laajalIe levinnyt.

Mutta kotikylä on kotikylä, ja siellä on perheen alennustila juuri näinä aikoina syvimmillään. Kallioniemen "kunnialettiä" saavat kokea jopa suoranaista vihaa. Eniten se kohdistuu henkisesti sairaaseen isään, jonka monet uskovat olevan vain "heittävissä" ja haluavat osan maista perhesäätiön. Alkaa isän nöyryyttävä kuilu laitoskseen toisteen, kunnes mahdollisuus inhimilliseen elämään aukeaa. Tyttärien ahkeruuden hehku visiovuorten pinnalle viinen päättyy, mutta talkyutkimisen arvet pysyvät isältä rimallä: Silloin myös poika, aikaa pitkin ailahteleva mies, ei jaksa tätkeä. Kalle-poika, perheen elätti, on kasvanut täydin turhinnan mieheksi.

Lijoki-sarjan yhteiskunnallinen todistusvoima kasvaa teos teokselta yhä vahvemmaksi. Ajan sosiaalijattelu joutuu terävään valoon, kun se näytetään pulaan joutuneen perheen näkökulmasta. Pula-ajan koristeus välittyy voimakkaana kuvana, jotta taloudellisten tosiasioiden lisäksi on luomassa kokemus alennetusta ihmisarvosta. Hankinnan talvisavotassa, jonka kuvaus on eräs teoksen loppupuolen huippukohtia, nähdään suomalaisen työmiehen pohjanoteeraus. Sen alempana hän ei ole koskaan ollut.