Karen Blixen : Kohtalotarinoita

Karen Blixen ei muistuta ketään aikamme kirjailijaa — näin voi sanoa, eikä hänellä ole edes yhtään häntä lähellä olevaa edeltäjää. Sopii toivoa, ettei hän myöskään saa seuraajia. Yleensä määrin persoonallista ei pidä jäljitellä eikä sitä voi jäljitellä, koska se ei ole täydellisesti järjellä tavoitettavissa. Ei oikein tiedä, miten tämä taiteilija ja taikuri menettelee ilmoitessaan yleisönsä, mutta ei ole lukenut montakaan hänen sivuaan, kun jo itse kuullut, nähnyt tarkkaaste ilmoituksiin.» (Olle Holmberg, Dagens Nyheter)

Blixenin »Viimeiset tarinat» eivät, kuten jo niiden ilmestyessä tiedettiin, ole jääneet jatkoa vaille. Tanskalainen tarinan mestari on koonnut vielä viisi sävyltään ja aiheiltaan toisissa liittyvää kertomustaan uudeksi niteeksi, Kohtalotarinoita, lukijainsa suureksi iloksi. Kaikkien tämän sikermän tarinain perimmäisenä teemana on tarinan todellisuus tämän voimakkaampi mahti: tarina toteuttaa ja toistaa itseään todellisuudessa, mutta ei ole kenenkään käsitettävissä tai johdettavissa.

Ensimmäisessä novellissa »Sukeltaja» havaitsee tarinan kertoja Mira Jama kauhukseen kertovansa tarinaa sen sankarille itselleen, joka osaa kuitenkin antaa arvoa sille kunnialle, että on päässyt tarinaan. Toisessa kertomuksessa »Babettin pidot» pohditaan suuren taiteilijan kohtaloa epäsovinnaiseen tapaan, ja tarina punoutuu siinäkin merkillisesti todellisuuteen. Samoin on laita seuraavassa tarinassa »Myrskyjä», jossa Shakespearen »Myrsky» sekoittuu nuoren näyttelijättären mielessä todelliseen myrskyyn. »Kuolemattomassa tarinassa» yrittää vanha herra muuttaa tarinan todellisuudeksi, mutta se muuttuukin vain toiseksi tarinaksi ja yritys käy hänelle itselleen kohtalokkaaksi. Viimeinen, suppea »Sormus», liittyy läheisesti ensimmäiseen »Viimeisten tarinain» novelliin.