Kauko Röyhkä : Marjatan poika

Takakansi

"Hyvää päivää, olen uusi rock-idolinne Kauko Röyhkä." En ole suunnitellut mitään, sanat tulevat kuin itsestään. Tiedän, etten saa olla ujo enkä epävarma. Heikko esitys kahdeksantuhannen ihmisen edessä voisi pilata yhden kanssa tule suurta musiikin juhlaa. Emme ole yhtenäinen, vakuuttava bändi. Joten ainoa mahdollisuus on esiintyä niin röyhkeästi, että edes jotain jäisi ihmisten mieleen.

Tässä kirjassa kerron poikavuosistani 1960–70-lukujen Oulussa ja Pellossa; siitä, miten leikin yksin taltalla, kun auringonvalo ilmaanteli äidin Sarpaneva-maljakossa ja matkadoi soitin Sinatran ja Beatlesia, miten luin läpi suuren osan Pellon kunnankirjaston kirjoista ja suutelin paikallisten poikien kanssa poikasia niityillä ja veden valtaamissa metsissä. Kerron siitä, miten pumansin koulusta, ja kavereistani, jotka kinastelivat itseni kanssa, miten haluan olla epätavallinen sais bändissä, joka ei osannut soittaa muuta jolla oli alusta asti hyviä biisejä.

Ja miten minusta tuli friikki, joka leikkasi itselleen sänkitukan ja alkoi käyttää suurpirtoilta ostettu 60-luvun pukuja ja kravatteja. Miten pelottelin äitiä musiikillani ja kirjoittamiseni kanssa. Miten maski repesi: se kaikki näytti tosi sin silmissä ja samaten kaverit saivat sen musta ilmeisesti. Kerron siitä, miksi minun oli pakko häipyä kotikaupungistani ja miten vuotta myöhemmin olin jo kuuluisa.

Esittely

Röyhkän odotettujen muistelmien avaus!

”Marjatan poika tuli!” hihkaisee äidin työkaveri, kun astelen sisään SOK:n aluevaraston konttoriin. Minulla on kädessä levykassi. Olen säästänyt rahaa ja ostanut Lou Reedin uusimman. Minun pitää tulla äitiä vastaan, kun hän pääsee töistä, koska meidän on yhdessä raahattava tukkuhintaan hankittua tavaraa - kahvia, appelsiineja, säilykkeitä - joululahjoja sukulaisille. Tavaroiden raahaaminen on se, minkä parhaiten muistan nuoruudestani.

Tässä kirjassa kerron poikavuosistani 1960-70-lukujen Oulussa ja Pellossa: siitä, miten leikin yksiön lattialla, kun auringonvalo kimalteli äidin Sarpaneva-maljakoissa ja matkaradio soitti Sinatraa ja Beatleseja, miten luin läpi suuren osan Pellon kunnankirjaston kirjoista ja soutelin paikallisten poikien kanssa usvaisilla tulvaniityillä ja veden valtaamissa metsissä. Kerron siitä, miten pummasin koulusta, ja kavereistani, joiden kanssa löysin musiikin, ja siitä, millaista oli olla epätoivoisessa bändissä, joka ei osannut soittaa mutta jolla oli alusta asti hyviä biisejä.

Ja miten minusta tuli friikki, joka leikkasi itselleen sänkitukan ja alkoi käyttää kirpputorilta ostettua 60-luvun pukua ja kravattia. Miten pelottavan tosissani olin musiikkini ja kirjoittamiseni kanssa. Miten surkealta se kaikki näytti toisten silmissä ja miten sädehtivän kaunista se oli minun mielestäni. Tyttöystävä antoi minulle kenkää, ja aloin ajautua erilleen kaveriporukasta, joka halusi bailata ja olla kuten normaalit nuoret. Kerron siitä, miksi minun oli pakko häipyä kotikaupungistani ja miten vuotta myöhemmin olin jo kuuluisa.

”Hyvää päivää, olen uusi rock-idolinne Kauko Röyhkä.” En ole suunnitellut mitään, sanat tulevat kuin itsestään. Tiedän, etten saa olla ujo enkä epävarma. Heikko esitys kahdeksantuhannen ihmisen edessä voisi pilata koko urani. Tiedän, ettei keikasta näin epämääräisen kokoonpanon kanssa tule suurta musiikin juhlaa. Emme ole yhtenäinen, vakuuttava bändi. Joten ainoa mahdollisuus on esiintyä niin röyhkeästi, että edes jotain jäisi ihmisten mieleen.