Kyllikki Mäntylä : Kellonsoittaja : ihmismosaiikki

Kyllikki Mäntylän »ihmismosaiikki» — kuten romaanin alaotsikko kuuluu — muodostaa yhden päivän puitteisiin kootun kimppuun ihmiskohtaloita maalaiskirkkokylän säätyläispiireistä. Siellä on papinrouva, turhamainen asetelma-ihminen, joka istuu valkoisissaan tummanpunaista mahonkikaappia vasten ollakseen »kuin kamee», siellä on apteekkarí, joka otsansa hiessä vuolee vitsejä loistakseen kylän seuravilla kuttuun, siellä on tohtorinna, joka kiihkeästi vaalii kotinsa, uuden aikaisuutta, kunnianhimoonsa jo kiteisin tuskaantuen. Kaikilla heillä on salainen kompleksinsa, jonka korvatakseen he pyrkivät »voittamaan jotakin» ihmisten silmissä, ja kaikki he kärsivät yksilöllisiä ramppikuumeita elämän näytämöllä. Mutta on eräs, jonka näissä edesään jokainen tuntee osansa hyväksi, eräs joka on kuperimpi kaikkía: kellonsoittaja. Tämä kylän syrjäisin orjaneli — »sivullinen katselija», joka epäkaytännöllisyydellään on saattanut talonsa vasaran alle ja »alentunut» kartanonherrasta kellonsoittajaksi mutta kasvanut viisaudessa ja pyyteettömässä elämänrakkaudessa — on romaanin koossa pitävä hahmo, kyläläisten sijaiskärsijä, josta lopultakin kaikki ovat riippuvaisia ja jonka kuolema merkitsee kyläläisille todellista kohtalonhetkeä.

»Kellonsoittaj'an» on taitavasti sommiteltu — ehkä siinä suhteessa parasta Mäntylää — tiivis ja loppua kohti dramaattisesti tiiventyvä. Se »elämän täysi psykologinen vakuuttavuus», johon arvostelun on Mäntylän teoksissa useasti kiinnittänyt huomiota, on jälleen hänen parhaite kertojanavujan: kokonaiset ihmiskohtalot muodostuvat mielikuvituksessamme hänen mosaiikkinsa värikkäistä siruista ja jäävät askarruttamaan ajatuksiamme.