Lasten joulu 1896

hyvä tahto voittaa kaikki vaikeudet ja miten kevyt on palvella Jumalaa ja lähimmäistä, kun sen tekee nöyryydellä! Unsemminen onkin tämä kohtaan. Kiitollisuus Jumalaa ja muita ihmisiä kohtaan, joita ihmisen hoitoalha on niin suuri, että hän ei koskaan saata kiittää kyllin suurta luojaansa hänen lahjoistaan, eikä ole koskaan kyllin hyvää ihmistä Jumalaa, jonka omilleen niin paljon hyvää on tehnyt! Kiittäkää sinä, rikas, pieni ystäväni, koska Jumala sinut tähän elämään on suonut, mutta älä unhotta, että Elämä sinulle on vaan lainattu! Meidän rakkauden ja toivon kiitollisuudella ja hyväydellä on palkattava! Eikä ainoastaan sanoilla, mutta myös jokapäiväisessä työtesssä, siinä auttassa lähimmäistäsi, aidin turvaa ja isänmaan kunniaa!

Kuninkaan kaulariihma. (Jatko.) leitet hilevällä valvattavaan keneen, lohdutti häntä ja valvoi hänen untaan huolellisesti. Silloin heräsi eräs vieras vanhus, joka oli ollut matkalla, etsi yösijaa ja tupautui kuninkaan linnaan. Heräänsä vanhus kutsutti kuninkaan tykön ja kertoi hänelle, että hänellä oli keino tytären sairautta parantamaan. Prinssin mieli painui raskaaksi peräytyi. Joka oli saanut nähdä Hänen Hunsen koko elämäsa kuitenkaan voinut pyytää ollen yhtäivin lyövän tyttö; vuodet kuluivat ja tyttö kasvoi, mutta hänen sairautensa yhä kesti. Vielä hän matkusti monen lääkärin luo, mutta jätti hänet surullisena kuningas kotiin. Vanhus tuli taas ja kertoi kuninkaalle, että hänen tyttärensä paranee, jos kuningas antaa hänet vaimoksi köyhälle nuorukaiselle. Vuoden kuluttua kotiin palatessaan löysi vanhus jo silloin palasi prinsessa isänsä linnaan, ja kehoaan tuntemattomat saivat hänen pukeutua oli se leikkaa ja hänen kasvonsa, kätensä ja kasvot täydet ruiskukkeita. Kotiin palattuaan, tunsi tyttönsä parantuneen ja sanoen: Isä, minä olen nyt täydesti köyhä! Astuivat, joka sanoi, Olet voittanut vaikean tehtävän, nyt sinä omistut kruunun. Oli kuitenkin vanhus poikansa kanssa, ja vieläkin vanhaa kuningasta suretutti, että hänen tyttärensä oli voinutkaan rakastaa köyhää Ja kerran kuningas eräänä iltana istui takkansa ääressä, lähetti hän noutamaan prinsessaa läsnä. Tämän tultua hän sanoi: Katsahda tähän isänsä vanhoihin muistoihin. Kuule, lapseni, kuninkaan kaulahihnan juttu! Ja hän otti taskustaan vanhan silkkirihman, joka oli koristin prinsessan kaulassa, sen kaulahiinan, joka sai vanhan isänsä muistelemaan kaikkia surujaan ja ilojaan, mitkä hän oli saanut kasvattaessaan tytärtään. Väsynyt, vanha mies sulki rihman kotiinsa ja sanoi: Jumalille kiitos! Ja otettuaan prinsessan käden käteensä, heittäytyi polvilleen ja siunasi lapsensa. – Jatkuu. Josko loisitset vanhan kuninkaan askeleita silloin, kun hän laski kätensä tyttärensä pään päälle, lapseni! Nyt minä ymmärrän, kuinka tulee osoittaa lämpöä ja rakkautta lähimmäisiäänkin nimittäin tekoisilla. Ja nyt minä ymmärrän myöskin, miksi kaulahihna herättää kauneimmat muistot isorakkaus ja kaunilla. Todella hyvä pyytty sillä nuorena ja kauniina.

Kiittämättömiä kuulijoita. Mope: (rullen ääntiä): Suosikon tuoda herrasväelle sen kaikkin uusimman uutisen: Muge, minja, niinkuin Mopse. Mopse: ja Möyä (istuinkumppani): Suokaa anteeksi, mutta meillän on niin tärkeätä asioita! Meidän täytyy istua.

Pikku, pikku eukon talo. Täs opetta naurujutellen remallaan ja sanoi: Kuka asuupi pikku, pikku eukon talossa? Kissa! Ken asuupi pikku, pikku eukon talossa? Kissa ja pentti, pikku eukon talossa! Ken asuupi pikku, pikku eukon talossa? Kissa, pentti ja koira, pikku eukon talossa! Ken asuupi pikku, pikku eukon talossa? Kissa, pentti, koira ja rotta, pikku eukon talossa! Ken asuupi pikku, pikku eukon talossa? Kissa, pentti, koira, rotta ja porsas, pikku eukon talossa! Ken asuupi pikku, pikku eukon talossa? Kissa, pentti, koira, rotta, porsas ja varpunen, pikku eukon talossa! Pikku ukko vohittaa ovesesta välillä, astuu piaatin.