Lea Havo : Nuku hyvin

Mutta ei seuraavanakaan aamuna tuntunut paremmalta. Figaro-parkaa väsytti entistä enemmän ja se 'koi vähitellen ymmärtää, että isäntä oli hiljalleen rikastuessaan myös muuttunut kovaksi. Ja kun Figaro siinä eteenpäin astuessaan asiaa oikein tuumi, päätti se vihdoin viimein siihen, että kyllähän sekin puolestaan osasi olla ovela.
Viikon verran oli Figaro aivan kiltti, se kulki rauhallisesti aamusin kaupunkiin, vaikka selkää joka päivä kivisti yhä enemmän ja kiiltävä karvakin oli muuttumassa takkuiseksi ja sen silmät eivät enää tuikkineet ympärilleen iloissaan. Sitten eräänä kuumana aamuna, kun isäntä taas potkaisi sitä kovin äkäisesti lopussa. Onni juuri tuossa tomiie, kun Figaro äkkiä potkaisi hurjasti. Niin lujasti se pönkäsi takajaloillaan, että vihannekset lentelivät pitkin katua. Vielä pari riuhtaisua ja Figaro oli vapaa. Eikä se jäänyt odottamaan. Pitkin, vetävin askelin se lähti juoksemaan. Sen entiset voimat olivat palanneet ja häntä suorana se nyt paineli ylös vuoristoon ja vapauteen. Isäntä jäi nimettömänä tuijottamaan Figaronasa jälkeen ja lähti sitten kovaa vauhtia hurjasti huutaen juoksemaan villin eläimen/ perästä. Mutta lihava kivi, oli on hä tipkälle jaksanut, vaan jäi hengästyneenä sadahtlemaan erääsen kadunkulmaan. Ja selvää on, että hänen ympärilleen pian kerääntyi suuri ihmisjoukko.
Figaro oli vapaa. Pois se kiiti, pois kaupungista, pois ahneen isännän luota. Eikä se koskaan palaisi, sen se myös päätti laukatessaan. Kylläpä maailmassa, joka nyt tuntui niin ihanalta, olisi elämisen mahdollisuuksia!
Figaron osake oli jäänyt koko menneisyys ja päästyään mielestään turvallisen välimatkan päähän kaikesta pahasta se vihdoin uskalsi pysähtyä. Miten ihanalta maistuikaan niityn ruoho ja kuinka pehmeältä näytti kaukainen vuorenrinne, jonka suojassa aurinko parhaillaan paistoi lämpimästi.
Kyllä Figaro tiesi, että vapaus oli maalin kaunein sana. Ja siksi sen päätös oli jaksaa oiksi jäädä sinne. Se jatkoi iloista vaellustaan vapaana. Mutta kuinka ollakaan ei vapaus enää ollutkaan ihan niin ihanan. Se alkoi olla vähän yksinäistä ja vuoret seisoivat mykkinä vaiti. Viikon taivaltelutuaan Figaro näki erään suuren kylän syrjällä. Siellä oli ihmisiä, oli iloisa lapsia ja oli muita aaseja. Ja niin kummallinen on tämän maailman lopo, että Figaro onkin tyytyväisenä asettunut erääseen vajaan, missä jo ennestään majaili toinenkin aasi ja niiden raskaasta ruu-asta vallesiksi aasiiksi. Se aikoi ruveta isoksi aasi, ehkä se ehkä se toivoi, että sen uusi isäntä joskus tekisi siitä maailman mahtavimksi ja uljaimmaksi aasiksi isoksi kylässä.
Lea Havo

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ
Sadut: Lea Havo ja Annele Tahkolahti
Kuvitus: Annele Tahkolahti
Werner Söderström Osakeyhtiön Iasikipainossa Porvoossa 1952