Lohilaaksolaisten saaga

Islantilaisten kuulut sukusaagat, kuten juuri »Lohilaaksolaisten saaga», ovat sangen omalaatuinen ja totnunnaisesta kirjallisuudesta poikkeava ilmiö. Saagan pohjana on tarina- ja runoperinne, joka on kulkenut kansan suussa sata, parikin sataa vuotta, mutta itse saaga on kirjoitettu historiankirjoittajan päämäärin, kuvaamaan henkilön, suvun tai paikkakunnan merkittäviä vaiheita ja kohtaloita. Näin on syntynyt värikäs tarina, jollaisen omalaatusta viehätystä Frans G. Bengtson »Orm Punaisessa» niin onnistuneella tavalla käytti esikuvanaan.

Lohilaaksolaisten saaga kertoo kevään asiallaiset, turhia psykologisoimatta asioista ja tapahtumista, joiden vaikuttimia ja taustaa myöhempien aikojen kirjoittajat ryhtyisivät laajaltikin selittelemään.
Lohilaaksolaisten saaga kertoo kevään asiallaiset, turhia psykologisoimatta asioista ja tapahtumista, joiden vaikuttimia ja taustaa myöhempien aikojen kirjoittajat ryhtyisivät laajaltikin selittelemään. Lohilaaksolaisten saaga kertoo keskiaikaisen Islantilaisen suvun vaiheista noin 800-luvun lopulta kuningas Harald Kaunotukan ja muiden ylpeät päälliköt sekä mahtavat suurtalonpojat lastaavat perhekuntansa, sukunsa ja omaisuutensa laivoihin ja lähtevät merelle, kohti uutta asuinsijaa, jylhää tuntematonta Islantia, nousevat maihin saaren länsirannikolla, asettuvat taloksi Lohilaakson tienoille.

Nämä Islannin uudet asukkaat liittyvät toisiinsa monin, yhä uusiutuvin sitein: avioliittojen, kauppamatkojen, valtakamppailujen ja karmeiden verikostojen välityksellä. Lohilaaksolaisten tarina on monipolvinen, laajalle rönsyilevä, yhtä jylhän dramaattinen kuin saaren luonto: häistä hautajaisiin on usein hyvin lyhyt aika, harva kuolee vuoteensa ainakaan luonnollisista syistä, eikä ketään jätetä kostamatta. Saaga päättyy kristinuskon tuloon Olavi Pyhän aikana, jolloin islantilaiset alkavat opetella uusia käsityksiä elämästä ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä.