Marja-Leena Mikkola : Tyttö kuin kitara

»Kallo kapea, ohimoilla sykki, solisluut kuin linnunluuta. Pieni rusottava naama, hiekanvärisiä kesäkoja ja hiekanvärinen lyhyt läikehtivä tukka. Silmät olivat vihreät ja nukkaiset samettihousut vihreät, kumitossut valkoiset kapeilta näyttävissä jaloissa, kädet pienet ... Tyttö oli jotenkin olematon, hyppelehtivä ja käsittämättömän pieni.
Laulusta sovittiin, Palle polki kaksi kertaa lattiaan, he tarttuivat ensimmäiseen tahtiin. Tyttö taipui mikrofoniin yli, kumitossut taputtelivat lattiaa ja hän alkoi laulaa. Ääni oli käheä mutta soiva, hätkähdyttävän laaja ja luja ... »

Tyttö ja Palle — »puhdasverinen suomalainen, mutta silti jotain vierasta rottua» — ovat keskushenkilöt tässä romaanissa, jonka melkein salaa, kevästi ottaa lukijaan mukaansa. Nuoria ihmisiä, joiden työ on »ajanvietettä», elämä nopeata, haihtuvaa; suhteet solmiutuvat ja purkautuvat äkkiä, yhtäkkkiä, ja aikaa on tavattomasti tai oikeastaan aikaa ei vielä ole. Nuoruus, moni lukija ajattelee, leikkiä ja totta vielä noin sikinsokin. Kaikessa on jokin kimmellys, mutta kaikessa on jokin uhka, ja sen tähden kokee lukiessaan haikeuden ja jännityksen — ei Annan ja Pallen tähden, ei heidän tarinansa tähden: itse nuoruus on tarina joka alkaa ja päättyy. Tämä lopullisuus leimaa joka lausetta huomaamattomasti ja yhä väkevämmin: siinä on Marja-Leena Mikkolan kerronnan voima ja hänen kertomansa totuus.