Martti H. Haavio (toim.) : Laulupuu : Suomen kansan tunnelmarunoutta

Olen vakuuttunut siitä, että kansanrunoutemme sellaisenaan, kansanlaulajin suusta muistiin pantuna, on taiteellista, korkeata runoutta: maailmarnrunoutta. Tarkoitukseni on ollut asettua niiden suurten runoilijain puolustajaksi, joiden nimet ovat häipyneet ja joiden todellinen taide on jäänyt unhoon.

Näin päätti professori MARTTI HAAVIO tammikuun 7. päivänä 1952 esitelmänsä, joka herätti enemmän huomiota kuin mikään tieteellinen esitelmä vuosikausiin. »Lyyrilliset runomme eivät ole eriipuitisia ja suhteellisesti mielivaltaisia säkeiden kasautumia», tiedemies väitti, »vaan ne noudattavat yhtä tarkkoja lakeja kuin japanilaiset tankat, Skandinavian enstefogit tai sonetit. »

Kahdeksantoista runoneiden lyyrillisen kansanrunouttoinnin kulkureitosta Martti Haavio on nyt huutohutonut esiin suurimman niistä. Yhdeksäntoista antot kalevalamittaisista laululmoita. Niiden vaiktomän yksinkertainen tunne on koskettanut sydämiä kymmenien sukupolvien vaihteessa, eikä nykyaikainenkun lukija voine olla hämmästymäti ammoisien säeteilijäin joskus suorastaan häikäisevästä taiduruutta, kun heidän elämänlyönsä nyt — vihdoinkin — on kuoriutumassa esiin vuosisatasten väärinymmärrysten museopatlnasta.

LAULUPUU on hahmotettu ikään kuin suomalaisen arkielämän eepokseksi: lapsuusajan ja nuoren rakkauden herkistä sävelistä arkaen laulujen virta soljua aina vanhuusian elegioihin ja syvuntatoisiin kuolemanlauluihin sakka. Kotoisien laulupuun heleät linnut kuhahtelevat kaipuun, uneksinnan ja mielikuvitusten kuvilla keskelle harmaata arkipäivää, ja myöhäisen vuosisadan lapsi pysähtyy lumoutuneena kuuntelemaan: miten nuoria esi-vanhemmat paritaessaan tätä ovataan ja miten meidän kaltaisiamme! millaisia runoilijoita onkaan elänyt aikoja ennen kuin kirjoitustaito saapui Suomen niemelle!