Martti Haavio : Laulupuu : Suomen kansan tunnelmarunoutta

Olen vakuuttunut siitä, että kansanrunoutemme sellaisenaan, kansanlaulajana syntyä muistiin pantuna, on taiteellista, korkeata runoutta: maailmanrunoutta. Tarkoitukseni on ollut asettaa näiden suurten runoilijain puolustukseksi, joiden nimet ovat häipyneet ja joiden todellinen taide on jäänyt unheeseen.

Näin päätti professori Martti Haavio tammikuun 7. päivänä 1952 esitelmänsä, joka herätti enemmän huomiota kuin mikään tieteellinen esitelmä vuosikausiin. »Lyyriilliset runonme eivät ole eripituisia ja suhteellisen mielivaltaisia säkeiden kasautumia, tieteidies väitti,» vaan ne noudattavat yhtä tarkkoja lakeja kuin japanilaiset tankat, Skandinaavian enstrofiinit tai sonetit.» Kahdeksantoistatuhannen lyyriillisen kansanrunotoisimon kultahietikosta Martti Haavio on nyt huuhdotnut esiin puhtaimman helmen: viidettäsataa aitoa kalevalaamittaista laulurunoa. Niiden välittämän yksinkertainen tunne on koskettanut sydämiä kymmenien sukupolvien vaihtuessa, eikä nykyaikainenkaan lukija voine olla hämmästymättä ammoisten säetaiteilijian joskus suorastaan häikäisevää taituruutta, kun heidän elämäntyönsä nyt – vihdoinkin – on kuoritumassa esiin vuosisataisten väärinymmärrysten museolpatinasta.

LAULUPUU on hahmotettu ikään kuin suomalaisen arkielämän eepokseksi: lapsusajan ja nuoren rakkauden herkistä sävelistä alkaen laulujen virta soljuu aina vanhuusien elegioihin ja syvärunoisiin kuolemanlauluihin saakka. Kotoisen laulupuun heleät linnut kukahtelavat kaipuun, uneksinnan ja mielikuvittelun kultaa keskellä harmaata arkipäivää, ja myöhäisen vuosisadan lapsi pysähtyy lumoutuneena kuuntelemaan: miten nuoria esi-vanhempamme sentään ovataan ja miten meidän kaltaisiamme! millaisia runoilijoita onkaan elänyt aikoja ennen kuin kirjoitustaito saapui Suomen niemelle!