Matti Klinge : Helsingin yliopisto 1640-1990, 3. osa

Helsingin Yliopisto on traditiontsa ja kokonsa tähden edelleenkin Suomen kansallisyliopisto, vaikka se ei enää tasavallan aikana olekaan ollut maan ainoa korkeimman tason oppilaitos. Se oli poliittisen mieltenkiinnon keskeinen kohde ja aatekehityksen tapahtumapaikka 1920- ja 1930-luvuilla, maan sivistyksellisen itsenäisyyden symboli 1940- ja 1950-luvulla, aktiivisen traditionalismin akateemisuuden ja kuohuvan radikalismin näyttämö 1960-luvulta tritioitten murtajiin 1970-luvulla. 1970-luvun lopulla Yliopiston itsenäisyys ja individualisuus alkoivat jälleen korostua huipentuen vuonna 1990 Yliopiston 350-vuotisjuhlallisuuksiin.
Yliopiston opettajakunta sekä ylioppilaiden määrä ovat kasvaneet voimakkaasti koko tasavallan ajan. Siinä näkyvät poliittisen ja aatteellisen kehityksen aaltoliikkeet ja sitä heijastaa myös Yliopiston rakennuskannan lisääntyminen.

Helsingin Yliopiston historian aikaisempia vaiheita kuvaavat Kritiikinhaluinen Turun Akatemia 1640-1808 ja Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto 1808-1917.
Ruotsin vallan aikana Yliopisto oli pienehkö, mutta valtakunnallinen oppilaitos, säätyselityksoite. Venäjän vallan aikana se sai kansallisen yliopiston aseman ja laajat yhteydet sekä samanaikaisesti kansakuntaan. Tehtävän monumentaalisuus Helsingin Yliopiston paikannuksessa, Kirjaston ja Ylioppilastalon ovat lähes kansallisia monumentteja, niin sijaintinsa ja arkkitehtuurinsa, kuin tehtäviensä ja niihin liittyvien muistojen vuoksi.

Helsingin Yliopiston historia on Suomen sivistyshistorian ja poliittisen historian perus­teoksia, laajaan primääriaineistoon perustuva yleisesitys. Se muuttaa vallitsevia käsityksiä monessa suhteessa ja valaisee kulttuurimme muodostumista uusista näkökulmista. Teoksen runsas kuvitus on arvokas ja harvinainen.