Mirja Kuivaniemi : Sudenkuopat

Takakansi

– Mistä se on tuollaisen kaulanki perinyt? Ei meidän suvus muon ohkaasta kauloja oo, äiti oli sanonu usein, kun Irja oli lapsi. Ja hän oli ajatellut, että jospa isän suvussa oli ohutkaulaisia: ne kaukana asuvat tädit, joita hän ei muistanut koskaan nähneensä. He olivat lähteneet levisiältä, kun hän oli ollut niin pieni, ettei voinut muistaa. Kaksi muuta sisarta, niin tummia, että näyttivät kuvissa ulkomaalaisilta. – Huorahattu, äiti oli sanonut, ja isompa Irja oli ajatellut, että äiti oli päättänyt varjella häntä tulemasta samanlaiseksi. – Pojalla ei muon ohkaasta kaulaa olsi, ja pää pysys tukemata pystyssä. – Ja sinäkö tuet tuon flikan päätä? isä oli tuhahtanut.

Irja muistaa myös muuta: miten isän hautajaisten jälkeen äiti oli yllättäen ottanut Irjan ja Kaisan viereensä toiselle puolelle ja toisen toiselle. Vaikka äidin kainalio olisi haissut vähän hieltä, Irja ei ollut juonut siitä pois.

Mirja Kuivaniemen novellit kumpuavat arjesta, tästä päivästä ja menneestä, kirjailija kuvaa toinen toistaan väkevämpiä ihmiskohtaloita, koskettavia, äärimmäisiä – ja silti vavahduttavan tuttuja. Lukija ei ehkä itse ole maannut liikkumattomana myrskyä kuunnellen, humalaista isää yöksi kotiin odottaessaan, tai kylpenyt hiessä sairaalavuoteellaan, ikkuna palevaisen huonetoverin vaatimuksesta visusti suljettuna. Mutta jos olisi, juuri tältä se olisi tuntunut.

Esittely

Liikkumattomana maaten lapsi odottaa juoppoa isää yöksi kotiin, vielä on rauha mutta ulkona tuuli yltyy. Sairaalassa Sanna kylpee hiessä, ei tohdi avata ikkunaa, vaativainen huonetoveri kun on palelevaa sorttia. Helppoa ihmissuhdetta ei näissä novelleissa ole, eikä julminkaan kohtelu herätä pelkkää kaunaa. "Mistä se on tuollaasen kaulanki periny? Ei meirän suvus nuon ohkaasia kauloja oo", tapasi Irjan äiti sanoa. "Poijalla ei nuon ohkaasta kaulaa olsi, ja pää pysyys tukemata pystys." Ja silti Irja muistaa miten lapsena, isän hautajaisten jälkeen, pääsi yöksi äidin kainaloon eikä väistänyt yllättävää lohtua, vaikka kainalo hielle haiskahtikin.

Myös luonto on läsnä. Kuivaniemi ei jaarittele turhia vaan tavoittaa oleellisen: vinosti, matalalta puunrunkoihin osuvat auringonsäteet, rungon rosoisuuden selkää vasten, kevyesti leijuvan lumen, joka tuo mieleen hääkirkon pihalla iholle ryöpsähtäneet ruusunlehdet...