Mirjami Hietala : Valkoiset lautalattiat

Takakansi

"Mikael kysyy, mitä haluan, ja pyörittelee kynää valkean paperin yläpuolella. Vedän henkeä. Minun pitäsi nyt tietää, minkälaisen asunnon haluan itselleni. Vanhan talon lisäsiipi laajenee ja rakennetaan kokonaan uudelleen, mahdollisuuksia on paljon. Koskaan aikaisemmin en ole ollut tässä tilanteessa. Toisaalta asunto tulee todennäköisesti olemaan minun viimeiseni. Vedän henkeä uudelleen. Arkkitehti, jonka tiedän hyväksi ja rohkeaksi ja joka on minua reilusti nuorempi, alkaa piirtää kynällään takapihalle uutta sisäänkäyntiä, koukkaa päätalon puolelta makuuhuoneen, hahmottelee jo olemassa olevaan yksikköön laajennusosuutta, sovittelee jo olemassa olevan olohuoneeseeni huonekaluja, puhuu pergolasta, lasiterassista, viherhuoneesta. Hahmotan piirustusta vaikeasti eikä ajatus etene ilman minään, tulevan seinänaapurini, opastusta. Tuijotan ikkunasta näkyvää jokea, samaa, jonka varrelle tulemme muuttamaan. Hymyilen pojantyttären ensikengille, joissa vilkkuvat neonavalat aina kun hän tapailee poikani avustuksella askelia. Toivon että mittailen yhä kepeästi lähestyvän eläkeiän asuntoni laittoita, kapuan portaita, tähyän ikkunoista. Haluan valkoiset lautalattiat, alan kertoa."

Esittely

Ensi kertaa elämässään kertoja on tämän tilanteen edessä: arkkitehti kysyy, mitä hän tahtoo. Pojan ja miniän kanssa ostetun talon lisäsiipeä laajennetaan, mahdollisuuksia on monia. Yksi on selvää: on saatava valkoiset lautalattiat.

"Nyt sitoudun ratkaisuun, joka tuntuu lopulliselta. Mitä teen jos en viihdy? Jos poika ja miniä eroavat? Lähdenkö uudesta kodistani vasta sairaalaan tai saattokotiin? Ei kai sitä ennen vanhainkotiin? Voin lähteä sitten eläkkeellä etelään ja poika huolehtii asunnostani, yritän sanoa itselleni, mutta pakkohan minun on sanoa ääneen, mitä kipeimmin ajattelen. Katsotteko minun perääni kun vanhenen, sanon ääneen. Tietysti hoidamme sinut, Anna sanoo ja olen purskahtaa itkuun."

Uusi koti on olemassa vasta paperilla, moderni ja hämmentävä isoine lasiseinineen. Samalla kun talo alkaa monen mutkan myötä hahmottua, joutuu tuleva asukas pohtimaan omaa rooliaan. Tavaroita pakatessa muistuu mieleen mennyt, nenä haistaa salaisen rakastetun lähettämät ruusut, sormet tunnustelevat nahkalaukkua, joka lapsuudessa jäi kaupan hyllyyn kun sijaan ostettiin halvempi, muovinen. Uusi elämä ei saisi olla kuin tuo valkea laukku, johon on paremman puutteessa tyydyttävä...