Moliere : Saituri

Molière — alkuperäiseltä nimeltään Jean Baptiste Poquelin (1622-1673) — syntyi Pariisissa hoviverhoilijan poikana. Hänestä piti tulla isänsä ammatin jatkaja, mutta toisin kävi: teatteri otti hänet pysyvästi valtaansa. Molièresta tuli näyttelijä ja ohjaaja, joka seurueineen esiintyi ensin Pariisissa, hylättiin, menestyski eloksi ja sitten seurueen oli kierreltyvä erilaisilla maaseudun pikkupaikkakunnilla. Kolmetoista vuotta kesti tätä kiertelevä teatterielämä, joka oli täynnä vaihtelevia onnea, innostusta, taistelua, mutta ennen kaikkea työtä. Kun esitettävät näytelmät eivät elättäneet, Molière tarttui itse kynään. Sitten tuli läpimurto: niminen komedia saavutti menestyksen Pariisissa, ja vuodesta 1658 Molièren teatteri sai näytellä Ludvig XIV:lle. Aurinkokuninkaansikin sitten Molièren suojelija, ilman tämän kuolemaan saakka.

Kun teatterijohtajalta Molière oli saanut alan- nais Pariisissa, myös kirjailija Molière alkoi nousta parnassia. Hän oli oppinut varhaaan kaikkea esitystä, aitoa ja luonnonota, ulkokohtaisuutta ja teeskenlelyä, joka sitä entisten tapaan innoittajia, jotka elivät klassisten esikuvien henkisessä ilmapiirissä. Keskeisin piirre hänen tuotannossaan on viisastelu piirteissä tai jos tyypillinen tilanne, jossa kulinar ehtii on yllättävä perutasanne. Se ei ole naurua, vaan melkein surua, teoksihypsy tms. ja jossa rakkaus panee tapaukset liikkeelle. Näistä lähtökohdista satiiri rakentuu terolle, sukkalla, parhaiten se onnistuu voitelevalla proosallaan tai eksardentimimaltaan maailmanikarisluuleuden suurimpina Sometolista.

Hänen edustamastaan näkemyksestä syntyivät hänen komediansa ohella Naiset koul (1662), Don-Juon (1665), Lääkäri vasten tahtoaan (1666), Tartuffe (1669), Oppineet naiset (1672) ja Luuleilijar (1673). Satiiri Molièren näytelmissä ovat ainoastaan savaitti, vaan perehdytti hamaan asti perin juurin, yvä kirpeasti ja tehokkaasti, niin kuin ne vielä tänä päivänä voittavat yleisn. Satiirin Molièren alaisalat perinteissä viivat ja synk esirakenteet uno. Tämän erityisasitla kirjailijan luonteenomaista on hänen yhtenäinen tenollinen tunnustuks, jonka Ranskan estetiikan kaiverrut Molièren tintkaavaan: 'Hänen kunniastaan ei puuttunut mitään. Hän puuttui meidän kunnia- tamme.'