Paavo Rintala : Velkani Karjalalle : teema ja muunnelmia

"Olen kulleropellolla, kerään pärekorin täyteen viedäkseni sen mummolle Viipuriin. Katiska nousee Särkisijoesta korrennon varassa ja pienet kalat hyppivät. Suomet välkehtivät. Harmaat kylät elävät. Äiti moittottaa lihavalle isälle, tämä huitaisee kädellään, hymyilee. Hän on tehnyt jotain, viivytellyt. Minäkin olen syyllinen, otin naapurin pojan kanssa tämän isän rapumertoja, vietin ne kauas viljapellolle, tupakoitiin. Me onnelliset pahantekijät, syyllisyystemme tunnustaneet ja nuhteilla puhtaaksi pesty, menen isän kanssa joen rantaan. Joki nousee kulleronitylle, ravaat kulkevat sinisellä taivaalla."

Keski-ikäinen mies on matkalla lapsuutensa maisemissa, Karjalassa, Viipurissa. Varhaiset muistot heräävät eloon. Mutta koti merkitsee kasvamista, ja jos Otto mielenetettömän tavalla, joka jättää äidin lopullisesti pientytöksi, itsensä orvoksi. Ehkä isä on sittenkin elossa samassa, vankilallikoissa kulkevassa ihmiskulkueessa kuin muinoin. Poika katsoo ja kuuntelee äitiään. Kolmen ihmisen maailmaan elämän kantava voima on kaipaus, kuvittelu, odotus.

Ja nyt viisikymmenvuotiaana mies on jälleen siinä maisemassa, johon kuuluvat nuori tummahipiäinen äiti, vaalea aina uutta suunnitteleva isä, ja onnellinen lapsuus — kuviteltu vaiko todellinen.