Rebekka Räsänen : Johannan lasitorni

Se kevät oli Lukkarilan kahdeksanpäiselle sisarusparvelle kuin 'kuolemantuomitun viimeiset päivät', kuten Johanna synkästi sanoi. Vappuna oli auttamatta edessä lähtö vanhasta rakkaasta kodista ja muutto Kauton kaljaltehtaen piharakennukseen, joka oli lohduton kuin vankila. Ei edes optimistinen Johanna voinut nähdä valonpilkettä tulevaisuudessa. Silti hän odotti ihmettä. Mutta kun ilme sitten alkoikin tapahtua, ei toisteisti tiedetty itkeäkö vai nauraa. Onko mokomaa kuultu: perhe perii koulun! Vanhan venäläisen kouluröttelön, suunnattoman ison ja kummallisen, lasitorneineen kaikineen. Harmaita hiuksia siitä äidille vain tuli ja muut saivat makean naurun. Mutta Johanna tiesi heti, että tuohon villiytyneen puiston keskellä kohoavaan kummituslinnaan kätkeytyi ihme ja pelastus. Ja oikeassa hän oli — vaikka myöhemmin tunnustettiinkin, että ihmettä auttoi suuresti Johannan kerkeä kieli, puhumattakaan hänen kieroisia silmistään, joista yleensä aina koitui niin paljon suuntausta ettet uskoisikaan. Kaikesta tästä Johanna kertoo itse niin lystikkäästi, että lukija aivan hurmaantuu tähän napakkaan tyttölapseen, jolla pää ja sydän ovat tottisesti paikallaan olipa silmien laita kuinka tahansa.