Roine Bertel : Minä lainasin sekunnin : runoja

Kun Roine Bertel viisitoista vuotta sitten julkaisi esikoiskokoelmansa 'Metsien sunnuntai', oli 'tulenkantajamaisuus' vielä runoudessamme suosittuna ja arvostettuna suuntana. Koska tämä kokoelma seurasi täydellisesti omaa linjaansa ajan muotivirtauksista huolimatta, ei se suinkaan herättänyt yksimielistä ihastusta, vaikkakin arvostelun yleensä oli pakko kauttaaltaan todeta, että siinä oli jotakin luonnonrouteaa, ehjää, herkkää, omintakeista, joka viehätti, vaikka olikin vain 'vanhan hyvän ajan' runoutta.
Esikoiskokoelmansa viimeisessä runossa Roine Bertel ilmoittaa pyrkivänsä 'jokamiehen valjaille väljemmille vesille'. 'Minä lainasin sekunnin' on tämän pyrkimksen tulos, eikä voi olla epäilystäkään siitä, ettei tekijä olisi löytänyt uutta, suurempaa linjaa; ei taaskaan hän yrittänyt mukautua aikaan, vaikka toiseen suuntaan: näissä runoissa puhuttelee viileämpi, niukkasanaisempi, mutta runouden perimmäinen ongelma ilmenee, olivat sitten kyseessä yksityiset tai yhteiset asiat, selvänä ja selittelemättömänä, vapaana sepittämisestä ja runollisuudesta. Näiden uusienkin runojen mieltä ne suinkaan aina helposti avaudu kaikille. Mutta joka niihin avautuu, joutuu ehdottomasti niiden omalaatuisen viehätyksen valtaan.