Rosa Liksom : Väliasema Gagarin

Lauantai-iltaisin isoisä lenteli komeasti Moskovan yllä kuin punakylkitahtinen hävittäjäkone. Hän kaarteli korkeudessa ja vilkutti meille Kalapushkin-kadulle. Sitten lennot loppuivat ja isoisä muuttui toisenlaiseksi. Hän istui kotona pienessä hellahuoneessamme elementtitalon kahdeksannessa kerroksessa ja vaikeni. Äiti yritti lohdutella ja tehdä hyvää ruokaa kanasta ja sianlihasta, mutta isoisä ei enää toipunut. Hän olisi tahtonut palata kotikonnuilleen ja niille Koillis-Siperian metsästysmaille, mistä hän oli lentänyt meitä tervehtimään.

Isoisällä oli luusta veistetty rasia mukanaan, kun hän tuli. Tätä pyöreätä rasiaa hän säilytti saapaanvarressa ja näytti sitä salaa minulle, kun kaikki muut olivat poissa. Rasia oli kuinout kirjailtu. Kannessa oli mies, harppuunsa ja hylje. Isoisä avasi rasian, nosti sormen huulilleen ja viittilöi tyytyväisenä. Rasiassa soi kuivakka kirkkaapäiväistä helinää. Mitä oli paluu, ja kyllenvuinen kivi ja näyttävä houtevuus? Niistä isojsä ei selittänyt mitään. Ne olivat lentää. Lentää kuin sulaton sulka korpikotkakin. Samassa isoisä napsautti rasian kannen kiinni eikä kieleni alta noussut moukkaoruseksi nimittäen ja kaikki hetkimmäek hanskat käsissä.

Isoisä oli aina käsnäkäsesti, tunnellen tarkkaavaisena, kun hän kertoi metsästämisestä salamailla, kalliolla seisovasta valtavasta hirvestä ja syksynselien sonninlyönnistä, joihin saavat osallistua vain kylän vanhimmat ja taitavimmat miehet.

Sitten loppuivat punahäntät ja lennot. Sitä ei voinut mikään auttaa. Eikä äiti ymmärtänyt. Puhui vanhuudenhöperyydestä ja keuhkotaudista, mutta isoisä ei paljastanut hänelle salaisuuttaan. Ei edes haudan takaa.