Hannu Tarmio (koonnut) : Elämänviisauden kirja

Tämantapaisia kirjoja joutuu usein puolustamaan vähän samaan tapaan kuin kirjakerhoja. Molemmissa tapauksissa joku toinen kuin lukija on tehnyt esivalinnan. Me esivalitsijat puolustaudumme väitteillä, että tarjoamamme näytteet toimivat kuin käyntikortit: ne auttavat lukijoita löytämään itselleen miellyttäviä sanoja, kirjoittajia, joiden tuotantoon kannattaa myöhemmin tutustua laajemmin. Näin ainakin minulle on käynyt.

Minusta piti tulla maantieteilijä, haaveilin löytöretkistä. Toisin kävi: sattumasta sinkouduin sanojen maailmankaikkeuteen, kielen jokivarren, kustannusliikkeen työntekijäksi. Ajatuskokoelmia toimittamalla pakotin itseni, luonnontieteilijän, istuo-piskelemaan, kirjallisiin löytöretkiin. Tässä ammatissa ei lukija tule valmiina, jokainen on luonteeltaan aikuiskasvukäyrille, kirjailijoidet. Mutta ulkopuolisuuden kokeminen avartaa. Me emme seurustele piano kirkkaampuja. Tämä on maisema, jota ei koskaan opi, johon ei koskaan väsytä, sitä rakastan.

Elämänviisauden kirja – jo nimi on provosoiva: sanotaanhan että elämänviisaudet suhtautuvat todelliseen elämään kuin masturbaatio seksiin ja että kaikki yleistykset ovat vääriä, muotikin. Mutta äkkiä sattuu silmiimme jonkun tuntemattoman oi- kotama oivallus, joka määrittelee omankin kokemuksemme niin julmasti, että jäämme haukkomaan henkeä. Eikö noissa samais- tuksen leimahduksissa ole itsetuntemuksen ja elämänviisauden alku?