Sylvi Kekkonen : Kotikaivolla

Osuu käteen vanhoja valokuvia hiljaisena iltana kotona; elämänsä keskipäivään ehtinyt ihminen katselee — muistelee: sellaista kylää ei enää olekaan kuin lapsuuden kotikylä Kannaksella, pois joutunut, sinne jäänyt. Kaukainen lapsuus pappilassa palautuu mieleen, kuva sieltä toinen täältä — Suvannon vaahtoisa vana, ruiskukansininen Laatokka, joka myrskyisenä muuttuu hirviöksi, taloon tullut shimanitsa, vaeltaja. Vieraileva papin äiti ihmettelee seudun emäntien tapoja, vaatetusta, leipomista, ruokien valmistusta, Riikka pukee morsiamia punaisiin ja heleänsinisiin morsiuspukuihin, hiidet kirnuavat kaivoissaan. Vasikkahaasta muistuu mieleen ihmeellinen seppele valkearunkoisen koivun ympärillä, se on »ihmisenmitta» ja lapsen silmillä katsottuna kovin korkealla. Kylän elämä rauhallisena, sadunomaisena soluu ohitse, lapsenmaailmassa ei ole rajaa sadun ja toden välillä. Vakavia ja huvittavia tapahtumia tulee eteen — kylällä on omat lakinsa ja tapansa.

Sen jälkeen tapahtuu paljon keskipäivään ehtineen elämässä, on uusia koteja, uusia ystäviä — on ollut sota. Sodasta palannut rakas raunioitunut hevonen »Summa» seisoo pihalla. Järkyttyneenä katsoo ihminen omaa kuvaansa hevosen lasimaisista kuperista silmistä. Korkealla on ihmisen mitta.