Tommi Parkko : Sileäksi puhuttu

Tommi Parkon toinen runoteos kulkee läpi kaupunkien ja yli meren. Runoissa rakennetaan koneita
ja irrotetaan ihmisiä niistä. Ihminen purkaa tyhjyyttään automaatioon: ihmissuhteetkin alkavat
koneellistua.

Runokokoelma on kuulasta tekstiä menettämisestä. Kun menetämme, on tyhjyydestä rakennettava
jotain tilalle, ihmisen on luotava järjestystä järjettömimmänkin edessä.

Turkulaisen runoilijan, kustantajan ja läänintaiteilijan Tommi Parkon jäsentyneet ja mietityt säkeet
ovat hiljaisuudessaan ja vilpittömyydessään koskettavaa luettavaa.

Sinä yönä satoi lumi. Raudasta punotut verkot, rattaat
ovat yön liikkuvia osia. Tulet puheestani raskaaksi, synnytän yksinäisyyttä ja uuden raskauden. Valvotun yön

aamubussi kulkee näkymättömään tuetun maan halki.

Olen ihaillut pakkasen lohkomaa onttoa maata, olen rakastanut kahleita. Ja hypännyt jokaiseen koneistoon johon olen
päässyt.

Olen nähnyt kartoilla ruohoa syöviä lehmiä, kaloja siellä missä on kalavedet, ajan moottoritiellä ja ihmisen jokaisessa
nimessä.

Tuuli on takonut ja tulessa polttanut minut.