Unto Kupiainen : Kohtalon viima : runoja

Unto Kupiaisen viime vuosina nopeasti toisiaan seuranneet runokokoelmat kertovat voimakkaasta luomisen vireestä; nimenomaan hänen viimeiset teoksensa, »Aamukukuttamo» ja »Kraateri», ovat osoittaneet, miten ytimekästä hänen runojensa sanonta on ja miten täysipitoista niiden sisällys. Mutta vasta »Kohtalon viima»-kokoelmasta näemme, miten korkeihin saavutuksiin hän pystyy. Hänen lyriikaansa on tullut uusia, heleitä kieliä, hänen kosketuksensa on merkillisellä tavalla herkistynyt, hänestä on tullut todella virtuoosi, jolle vain harvat vetävät vertoja. Hänen asteikkonsa on laaja: se käsittää sukkelia, näennäisen huolettomia »Haavin keinutuolin» runoja, vienoja, verhottoja rakkausrunoja ja vihdoin filosofioivia tunnustusrunoja. Hänen runojensa yllä — niiden useasti synkästä pohjasävystä huolimatta — on ihmeellistä kuultavuutta ja raikkautta. Tahdomme erityisesti tähdentää sitä, että Kupiainen on tässä kokoelmassaan päättynyt yhä suurempaan yksinkertaisuuteen ja toisaalta yhä suurempaan laululliseen liikkeeseen — kaksi ominaisuutta, jotka ovat aina olleet jaloimman lyriikan tunnuksia.