Vilja-Tuulia Huotarinen : Iloisen lehmän runot

Takakansi

Minusta tuli ILONEN jo varhain, niistä tulee joilla on vain vähän toivoa. En TIETENKÄÄN itkenyt öisin, nukuin navetassa poski lehmän vatsaa vasten. Kaipu on ihmiselle lohduksi annettu. Tuuduin uneen koko navetan ja se katosi, joskus rakastin niin että katosin itse.

Vilja-Tuulia Huotarisen kolmannessa runokokoelmassa ilon olemus on jalma ja muisti lehmän katseen mittainen: äkisyvä, tummaa tyynen pinnan alla.

Iloisen lehmän runot hurmaa ja hirvittää, pakottaa puskemaan pimeää läpi, uskalta­maan ihonalaisille reiteille.

Esittely

Vilja-Tuulia Huotarisen kolmannessa runokokoelmassa Minea lypsetään kuiviin, Anastasia putoaa ojaan ja Medeia romahtaa. Tamaran täytyy saada sukeltaa, vaeltaa yhä syvemmälle pohjaa pitkin, rakastua jokaiseen jonka voi menettää. Holly Golightly, ikiaikaista hentojen heimoa, kantaa ukkosta lapaluidensa päällä - eikä lakkaa hetkeksikään luottamasta.

Vilja-Tuulia Huotarisen runokokoelmassa ilon olemus on julma ja muisti lehmän katseen mittainen: äkkisyvä, tummaa tyynen pinnan alla.

Iloisen lehmän runot hurmaa ja hirvittää, pakottaa kohtaamaan. Kädestälukijan luona muistetaan vihdoin uskaltaa, uskalletaan muistaa.

Minun täytyy saada sukeltaa, Tamara sanoo,
aina uudelleen ja uudelleen. Minun täytyy!
Varmemmin kuin linnut, ei voi sanoa että kevyesti
se taittaa etäisyydet siipiensä alle ja puskee sarvensa pimeän läpi...

Vilja-Tuulia Huotariselle (s. 1977) on myönnetty Tiina-palkinto vuonna 2006 ja Nuori Manner -palkinto vuonna 2007. Hänen edellinen kokoelmansa, kaunis ja inhimillinen runokirja Naisen paikka oli ehdolla arvostetun Tanssiva karhu -runopalkinnon saajaksi.